Taustaa

Metallit

Rooman keisarikunnassa käytettiin aluksi neljänlaista metallia rahojen valmistuksessa: kultaa, hopeaa,
aurikalkumia ja kuparia.

Kulta säilyi koko ajan hyvin puhtaana ja lisäaineita käytettiin vain kestävyyden aikaansaamiseksi.
(Kuitenkin 200- luvulla lyödyissä aureuksissa on havaittu harvinaisen runsaasti hopeaa.)

Hopeapitoisuus sen sijaan oli hyvin vaihteleva. Aina Gallienuksen hallituskaudelle asti hopeaa
huononnettiin, kunnes kupariset rahat vain hopeoitiin. Augustuksen aikana hopea oli melkein puhdasta
(98 – 99%). Claudiuksen aikana huononeminen oli vähäistä, mutta vuonna 63 Nero sekä kevensi rahaa
että lisäsi epäpuhtauden 10 prosenttiin. Tällaisena järjestelmä säilyi pienin muutoksin aina Commoduksen
päiviin asti, jolloin hopeapitoisuus laski 72 prosentista 67 prosenttiin. Jo Septimius Severuksen aikana oli
joissakin rahoissa vain 43 prosenttia hopeaa. Caracallan ajasta alkaen pitoisuus vaihteli huomattavasti,
mutta hopean osuus pysyi 58 ja 33 prosentin välillä.

Aurikalkum on lejeerinki, jossa on neljä osaa kuparia ja yksi osa sinkkiä. (Nykyisin tällaista metallia
nimitetään messingiksi.) Augustuksen rahojen analyysi osoittaa metallin koostuneen 78 – 72 prosenttia
kuparista ja 22 – 28 prosenttia sinkistä. Myöhemmin koostumukseen lisättiin myös tinaa ja lyijyä ja
suhteet vaihtelivat melkoisesti. Sinkki, joka antaa metallille kullankeltaisen värin, väheni vähitellen ja
loppui kokonaan 200- luvulla. Tämä sinkitönkin metalli pyrittiin pitämään kullankeltaisena, joten nimitys
aurikalkum kattaa myös keltapronssin.

Kupari puhtaana tai melkein puhtaana ilmestyi järjestelmään vasta vuonna 23 eKr. Näin muodostui
kaksimetallinen vaihtorahajärjestelmä, joka oli Augustuksen rahareformin näkyvin piirre. Usein näitä
perusmetalleja on nimitettävä yhteisellä termillä, ja alkuperäisen nimityksen vuoksi tässä teoksessa
käytetään termiä AE. Tarkkaan ottaen tämä merkitsee pronssia, mutta termi on ytimekäs ja se on
vakiintunut tähän käyttöön.

Arvot ja painot

Kultaa lyötiin kahtena arvona: denarius aureus ja quinarius aureus. Tasavallan loppuaikoina kultarahaa
ei käytetty säännöllisesti. Varhaisimmat kultarahat olivat 60, 40 ja 20 sestertiusta. Vuoden 84 eKr
vaiheilla denarius aureus ei ollut suoranaisesti tietty määrä sestertiuksia vaan 25 hopeadenaria. Julius
Caesarin aikaan lyötiin suuri määrä aureuksia, joiden pohjalle rakentui Augustuksen kultaraha.
Hopearahat olivat kultarahan tapaan: denarius argenteus ja quinarius argenteus. Näitä (ja myös
sestertiusta) oli lyöty jo pitkään, denaria noin 4 gramman painoisena. Nero kevensi denarin noin 3,4
grammaan, jollaisena se säilyi syrjäytymiseensä asti Gordianus III:n hallituskaudelle.

Denari on yhdistävä lenkki tasavallan ja keisarikunnan rahajärjestelmissä. Viiden vuosisadan ajan se
pysyi merkittävässä asemassa.
Quinariusta ei lyöty koskaan suuria määriä, joten tämä pieni raha on harvinainen. Tasavallan lopulla ja
keisarikunnan alussa jalometallirahat olivat eri valuuttaa kuin AE sekä tyyppivalikoimastaan että eri
rahapajaolosuhteistaan johtuen.
Kaksimetallinen rahajärjestelmä oli Augustuksen huomattavin rahauudistus. Se muodosti mallin, jolle
senaatin raha perustui 250 vuotta. Tämän rahan luonteen ja tärkeyden ymmärtämiseksi on tarpeen kerrata
AE:n aiempaa kehitystä, joka johti Augustuksen järjestelmän käyttöön ottoon.

Rooma omaksui, toisin kuin Kreikka, pronssirahakannan, johon se luotti jopa maailmanvaltana,
huolimatta siitä, että sillä oli hallussaan sekä kullan että hopean markkinat.
Rooman varhaisin rahan perusyksikkö oli as, jonka osat olivat semis (1/2), triens (1/3), quadrans (1/4),
sextans (1/6) ja uncia (1/12). Aluksi as painoi osco-latinalaisen naulan (273g). Se pieneni kuitenkin,
kunnes noin vuonna 81 eaa. se oli noin 13 gamman painoinen ja jäi pois valmistuksesta 60 vuodeksi.
Maakunnissa lyötiin kuitenkin paljon pronssirahaa, joka muodosti luonnollisen siirtymän tasavallan
assista Augustuksen assiin.
Noin vuonna 40 eaa. rahaa lyötiin Galliassa eri kokoisina, Markus Antonius lyötti idässä kuuden kokoisia
pronssirahoja, joissa oli arvomerkintänä kreikkalainen kirjain: delta, gamma, beeta ja alfa sekä symboli S
tai kaksi pistettä. Suurin näistä on sestertius, koska samassa rahassa esiintyy sekä merkintä delta että HS.
Muut ovat 3, 2, 1 ja ½ assia.

Tähän järjestelmään perustui senaatin raha vuonna 23 eaa., josta Augustus valitsi neliarvoisen
järjestelmän. Tässä kukin yksikkö oli kaksi lähinnä pienempää yksikköä. Valitsemalla aurikalkumin
suurempien rahojen metalliksi Augustus vältti sestertiuksen kasvun liian kookkaaksi, mutta dupondius ja
as tulivat lähes samankokoisiksi. As ja quadrans olivat kuparia, ja harvemmin lyöty semis aurikalkumia.
As painoi keskimäärin 11 grammaa ja sestertius 27 grammaa, mutta painoon ei kiinnitetty kovin
huomiota.

Keisarikunnan rahajärjestelmä oli noin 250 vuoden ajan:

Kulta	denarius aureus	8g	25 den
	quinarius aureus	4g	12,5 den
Hopea	denarius argenteus	4g	16 as
	quinarius argenteus	2g	8 as
Aurikalkum	Aurikalkum sestertius	27g	4 as
	dupondius	14g	2 as
Kupari	as	11g
	quadrans	3g	1 / 4 as

Augustuksen järjestelmän kehitys ja rappio

Augustuksen ja hänen välittömien seuraajien ajalta on huomattava, että vuonna 7 eaa. lyötiin
kuparidupondiuksia. Tämä oli erikoistapaus, joka ei toistunut. Lugdunumissa lyötiin “alttari”-sarja, joka
vastaa Roomassa lyötyä rahaa, ja sen lisäksi siellä lyötiin aurikalkum-semissejä. Tiberius, Caius ja
Claudius lyöttivät ylipainoisia sestertiuksia ja dupondiuksia. Ilmeisesti aurikalkumin arvo aleni, tai assia
ei haluttu pienentää.

Senaatin rahapaja suljettiin Claudiuksen hallituskauden lopulla ja avattiin vasta vuonna 63, jolloin Nero
suoritti täydellisen rahauudistuksen: aureus keveni noin 7 grammaan ja denari noin 3,5 grammaan, AE rahat lyötiin kaikki aurikalkumista, mutta samalla lyötiin as, semissis ja quadrans myös kuparista. Tämä
hankala AE- järjestelmä hävisi heti Neron jälkeen. Augustuksen AE-järjestelmä säilyi Gallienuksen
hallituskaudella tapahtuneeseen lakkauttamiseen asti. Satunnaisia poikkeamia järjestelmästä esiintyi
Commoduksen hallituskaudelle asti. Commodus antoi sestertiuksen huonontua ja kutistua, ja siitä tuli
pääasiallinen pikkuraha. Septimius Severuksen runsaasta rahanlyönnistä huolimatta hänen AE- rahat ovat
jo harvinaisia.
Metallin huononemisesta johtuen dupondius ja as olivat vaikeasti erotettavissa toisistaan muutoin kuin
dupondiukselle vakiintuneen keisarin muotokuvan sädekruunun avulla. Commoduksen hallituskaudella
alkanut rahan arvon aleneminen vaikutti sestertiukseen ja muihin AE- rahoihin. Näiden painoon
suhtauduttiin niin huolimattomasti, että 200- luvun alkupuolen dupondiusta on vaikea erottaa assista.
Vuonna 214 Caracalla lisäsi järjestelmään uuden hopearahan, joka yleensä tunnetaan antoninianuksena.
Tämä nimi esiintyy Bonosuksen siteeraamassa kirjeessä. Raha painoi aluksi noin 5 grammaa ja sen
hopeapitoisuus oli noin 55 prosenttia. Metalli oli käytännöllisesti katsoen sama kuin denareilla, mutta
paino oli vain noin 1,5- kertainen. Antoninianuksella on keisarin muotokuvassa aina sädekruunu ja
keisarinnan muotokuvassa kuunsirppi. Näin ollen on pidetty perusteltuna olettaa antoninianuksen olleen
kahden denarin arvoinen. Suhde aureukseen on hieman ongelmallinen, mutta ehkä kullan ja hopean
välinen suhde ei enää ollut yhtä kiinteä kuin aiemmin.

Antoninianuksen jatkohistoria on merkittävä. Elagabalus huononsi hopeaa edeltäjiään enemmän, mutta
lopetti antoninianuksen lyönnin. Alexander Severus paransi hopeaa ja pienensi aureusta, jolloin palautui
entinen suhde 25 denaria per aureus. Pupienus ja Balbinus elvyttivät antoninianuksen lyönnin, ja
Gordianus III lopetti denarin säännöllisen lyönnin. Philippuksen ja Gallienuksen hallituskausien välillä
denaria lyötiin vain satunnaisesti.
Trajanus Decius kokeili uutta pronssirahaa, jota nimitetään kaksoissestertiukseksi. Tämä painaa noin 34
grammaa ja siinä keisarin muotokuvassa on sädekruunu.

Rooman naula

Uusroomalainen naula otettiin käyttöön vuonna 286 eKr, ja sitä käytettiin aluksi osco-latinalaisen naulan
rinnalla. Se pysyi vakiona aina 300- luvulle asti. Uusroomalaisen naulan paino vaihteli 327,45 grammasta
322,56 grammaan. Rahareformien yhteydessä esiintyvissä asiakirjoissa on mainintoja siitä, kuinka monta
rahaa on lyötävä naulasta metallia. Näinä aikoina lyötyjen rahojen perusteella naulan paino on 327,45
grammaa.

Rahakkeet

Roomassa oli käytössä myös rahan näköisiä esineitä, jotka eivät kuulu rahajärjestelmään.
Mitali on tiettyyn tarkoitukseen valmistettu rahan näköinen esine. Termiä on käytetty joidenkin
suurikokoisten rahojen yhteydessä, vaikka ne voivat olla myös denarin tai aureuksen monikertoja. Sen
sijaan Hadrianuksen ja Commoduksen hallituskausien välillä valmistettiin kookkaita pronssimitaleita,
joita ei vaihtelevan kokonsa mukaan voida luokitella rahoiksi.

Rahake (tessera) ei ollut käypä raha, vaan erilaisissa tilaisuuksissa käytetty pääsylippu. Ne ovat pienien
AE- rahojen kokoisia, mutta niistä puuttuvat sekä merkintä SC että keisarin muotokuva. Tyylistä ja työn
laadusta päätellen ne ajoittuvat enimmäkseen Domitianuksen hallituskaudelta Marcus Aureliuksen
hallituskaudelle.

Väärennökset

Väärennökset kiusaavat sekä tutkijaa että keräilijää. Ellei rahan autenttisuus ole varma, se ei kelpaa
johtopäätöksiin.

Väärennöksiä on kahdenlaisia: väärä raha ja nykyaikainen jäljitelmä.
Aina kun jokin esine saavuttaa arvostusta, sitä pyritään jäljittelemään. Antiikin aikana väärää rahaa
tehtiin etupäässä valamalla, ja muotteja onkin säilynyt. Hopearahoja jäljiteltiin käyttämällä halvempaa
metallia ja hopeointia. Metallia huononnettiin rahapajoissakin.
Nykyaikaisiin väärennöksiin kuuluu monenlaisia rahan jäljitelmiä. Renessanssin aikana kopioitiin antiikin
rahoja niiden kauneuden takia. Keräilyn yleistymisen myötä antiikin rahan jäljittelystä tuli tuottava
liikeyritys. Myös turisteja varten on alettu valmistaa hyvinkin tökeröitä jäljitelmiä.
Kaikkien väärennösten paljastamiseen ei ole yleispätevää sääntöä, mutta kokemus on paras opettaja.
Muutama havainto eri väärennösryhmistä auttanee alkuun.

Väärillä leimasimilla lyödyt rahat

Paduassa 1500- luvulla elänyt Giovanni Cavino teki noin 120 erilaista “sestertiusta” ns. kahdentoista
keisarin ajoilta (Julius Caesarista Domitianukseen). Näitä “paduaneja” esiintyy myyntiluetteloissa silloin
tällöin, ja niitäkin on jäljitelty. Ne ovat liian pyöreitä ja säännöllisiä, reunat ovat tasaiset ja aihio on liian
ohut.
Toinen etevä rahanjäljentäjä oli Karl Becker, joka kaiversi vuosina 1815 – 1825 yli 600 leimasinta.
“Beckerin” tunnistamiseen tarvitaan tunnettu vertailukappale esim. museon kokoelmista. Myös Becker
teki liian hienoa työtä, ja jäljennösten reliefi on korkeampi kuin aidoissa rahoissa.
Viime aikoina on valmistettu hyvin eteviä väärennöksiä, joita tutkijan ja keräilijän on vaikea varoa
muutoin kuin suuntaamalla hankintansa takuulla luotettaviin lähteisiin.
Jokunen tekele selviää niiden mahdottomilla yhdistelmillä.

Valetut rahat

Tavallisin väärennös on tehty valamalla aidon rahan avulla tehdyllä muotilla. Valuaukko ja muottien
sauma on yleensä korjailtu viilaamalla. Valumenetelmästä johtuvia virheitä on saatettu korjailla
kaivertimilla. Myös patinaa on pyritty väärentämään.

Muunnetut rahat

Varsinkin kuparirahat ovat löydettäessä niin lian peitossa tai syöpyneitä, että alkuperäistä pintaa ei saada
esiin. Tällöin tulee houkutus parantaa tulosta kaivertamalla kuvioita ja tekstiä selkeämmäksi.
Pahimmassa tapauksessa tällöin tavallinen raha muunnetaan harvinaiseksi.

Kahden eri puolilta kuluneen rahan yhdistäminen vaatii ammattimiehen taitoja, mutta tällaisiakin
esiintyy.

Elektrotyypit

Elektrotypiaa käytetään rahojen kopioimiseen mm. museoissa. Pinta on täsmälleen samanlainen kuin
alkuperäisessä rahassa, mutta paino on yleensä pienempi ja syrjässä on sauma