Keisarin rahan alkuperä
Augustuksen ja häntä seuranneiden keisarien rahajärjestelmä muodostui tasavallan aikana kehittyneelle
perustalle. Pomponiuksen mukaan vuonna 289 eaa. perustettiin kullan, hopean ja kuparin kolmemiehinen
neuvosto, jonka tehtäviin kuului valvoa metallien tuotantoa. Näille virkamiehille tuli myöhemmin vastuu
rahanlyönnistä. Julius Caesar lisäsi neuvostoon neljännen miehen. Augustus palautti määrän aluksi
kolmeen, mutta lisäsi määrän vuonna 5 eaa. jälleen neljään.
Rooman rahapaja jatkoi toimintaansa Juno Monetan temppelissä. Pajan toiminta oli tosin keskeytynyt
vuoden 40 eaa. tienoilla Julius Caesarin kuoltua. Lyötyään Antoninuksen Octavianus pyrki avaamaan
Rooman rahapajan nopeasti uudelleen. Tämä tapahtui mahdollisesti jo vuonna 28 – 27 eKr. Rooman paja
löi runsaasti kulta- ja hopearahaa suuren osan Augustuksen hallituskautta sekä Gaiuksen, Claudiuksen ja
Neron koko hallituskauden. Pronssirahan tuotanto keskeytyi tai laimeni vain vuosina 54 – 62, vaikkei se
ollut järjestelmällisen säännöllistä.
Tasavallan viimeisinä vuosina alkanut rahanlyönnin hajasijoitus jatkui vielä keisarikaudella. Augustus
avasi rahapajoja tarpeen mukaan Espanjassa, Galliassa, Kreikassa ja Aasiassa. Hänen oli pakko yhdentää
ja vakaannuttaa rahajärjestelmää, mitä hänen seuraajansa jatkoivat. Maakuntien rahapajoja saatettiin
kuitenkin käyttää jalometallirahojenkin lyöntiin strategisen tarpeen mukaan. Muulloin nämä palvelivat
lähintä ympäristöään pikkurahan tarpeen tyydyttämiseksi. Nemausus ja Lugdunum toimivat ajoittain
Rooman tukena pronssirahan lyönnissä.
Rahajärjestelmän jatkuvuus perustui kahteen pääelementtiin: kulta- aureukseen ja hopeadenariin. Denari
painoi aluksi 4,5 grammaa ja vakiintui pian noin 4 grammaan. Kultarahaa alettiin lyödä vasta Hannibalin
sodan aikana. Aureus syntyi Sullan aikana ja oli käytössä myöhemmin taas Pompeiuksen aikana. Suhde
25 denaria per aureus vakiintui Julius Caesarin aikana, jolloin paino vakiintui 8 grammaan.
Vain AE- raha muuttui keisarikunnan alussa. Assia oli tuskin lyöty vuoden 80 eaa. jälkeen, ja vasta Julius
Caesar kokeili aurikalkumia rahoissa mahdollisesti Mediolanumin rahapajassa. Kun Augustus vihdoin
saattoi kääntää huomiotaan pikkurahan tuotantoon, hän lyötti aurikalkumista sestertiuksia ja dupondiuksia sekä kuparista asseja ja pienempiä rahoja. Näitä löi Rooman rahapaja ja niihin merkittiin
kirjaimet SC osoittamaan, että senaatilla oli ainakin nimellinen valvonta AE- rahan lyönnissä.
Jalometallirahan lyöntiä valvoi keisari itse.
Rooma oli aloittanut Etelä-Italian mallin mukaan kreikkalaismallisen didrachman lyönnillä ja
pikkurahana oli kuparinen as ja sen osat. Denarin mukana AE- raha keveni, kunnes Julius Caesarin
kuoltua Augustukselle jäi seuraava järjestelmä:
| Aureus (8 g) | 25 denaria |
| Denari (4 g) | 16 assia |
| Sestertius (25 g) | 4 assia |
| Dupondius (13 g | 2 assia |
| As (11g) | |
| Quadrans (3 g) | /4 assia |
Aureuksen ja denarin puolikkaita, quinariuksia lyötiin satunnaisesti, eniten Tiberiuksen aikana.
Painojärjestelmä ja hopean hienous
Plinius vanhemman lyhyt yhteenveto rahojen mittajärjestelmästä kertoo, että aureuksia lyötiin tasavallan
aikana 40 kappaletta naulasta ja Neron aikana 45 kappaletta naulasta. Hän ei mainitse mitään denarista
eikä assista. Mittauksin on saatu seuraavat arvot:
| Aureus | Denari | Sestertius | As | |
| Augustus | 7,7-7,9 | 3,6-3,9 | 24,5-26,5 | 9,0-12,0 |
| Tiberius | 7,6-7,9 | 3,6-3,9 | 25,5-28,3 | 9,5-12,0 |
| Gaius | 7,6-7,8 | 3,6-3,8 | 27,7-28,3 | 10,7-11,8 |
| Claudius | 7,6-7,8 | 3,6-3,9 | 27,5-29,5 | 10,2-11,5 |
| Nero a) | 7,6-7,7 | 3,5-3,7 | ||
| Nero b) | 7,2-7,4 | 3,2-3,5 | 26,0-30,0 | 10,5-12,5 |
a) ennen uudistusta, b) uudistuksen jälkeen. Katso aiheesta SNY:n webinaariesitys.
Aureuksen ja denarin painon pieneneminen oli ennen Neron uudistusta marginaalisen pientä. Sestertius
näyttää tulleen painavammaksi, kun taas as pysyi tarkemmin rajoissaan.
Rahametallin kaivoksista ei ole tietoa, mutta on helppo arvata, että pääosa uudesta kullasta, hopeasta ja
kuparista saatiin Espanjasta. Lisäksi käytettiin tietenkin vanhaa rahaa ja muussa käytössä ollutta metallia
rahojen materiaaliksi. Analyysejä on tehty, ja niistä selviää että kulta oli käytännöllisesti katsoen puhdasta
ja hopeassa oli vain hieman lyijyä epäpuhtautena. Nero huononsi hopeaa noin 98 prosenttisesta noin 93
prosenttiseen.
Kupari oli hyvin puhdasta ja aurikalkumissa oli väriä muuttamassa noin 20 prosenttia sinkkiä.
Pääasialliset rahapajat
Augustus
- Emerita, Lusitanian maakunnassa, toimi vuosina 25 – 23 eaa. ja löi P. Carisiuksen valvonnassa
denareja ja asseja. - ja 3. Kaksi Espanjan rahapajaa, mahdollisesti Caesaraugusta ja Colonia Patricia, löi kultaa ja hopeaa,
edellinen vuosina 19- 18 eaa. ja jälkimmäinen 20 – 16 eaa. - Nemausus, teknisesti katsoen siirtokunnan rahapaja, joka löi kuitenkin runsaasti kuparirahaa lännen
tarpeeseen vuosina 20 eaa. – 14 jaa.. - Lugdunum, aluksi siirtokunnan rahapaja, mutta löi kuten edellinen runsaasti kuparirahaa vuodesta 10
eKr alkaen. Samoihin aikoihin alkoi epäsäännöllinen kulta- ja hopearahan lyönti. - Treverin seudulla toimi pieni pronssirahaa lyönyt rahapaja lyhyen ajan.
- Italiassa (Brundisiumissa?) lyötiin vuosina 31 – 27 eaa. kulta- ja hopearahaa.
- Rooma löi kulta- ja hopearahaa vuosina 18 – 4 eaa. sekä 10 – 12 jaa.
- Peloponnesoksen pohjoisosassa toimi noin vuonna 21 eaa paja, joka löi hopearahaa.
- Samos (?) löi vuosina 21 – 20 eaa. hopearahaa.
- Efesos löi cistoforuksia (= 3 denaria) vuonna 28 eaa. ja vuosina 25 – 20 eaa. Myös pronssirahaa
lyötiin täällä. - Pergamum löi cistoforuksia vuosina 27 – 26 ja 20 – 19 eaa. sekä aureuksia ja denareja vuosina 19 – 18
eaa. Pronssirahaa lyötiin täällä runsaasti vuosina 28 – 15 eaa. - Antiokia löi roomalaisista poikkeavia pronssirahoja vuoden 23 eaa. jälkeen.
- Cyrenaica löi harvinaisia kulta- ja hopearahoja vuosina 31 – 29 eaa..
- Rahaa lyötiin vielä ainakin kuudessa muussa rahapajassa.
Tiberius - Lugdunum löi suuria määriä kulta- ja hopearahoja koko hallituskauden ajan. Myös pikkurahaa lyötiin,
mutta vain vähän ja hallituskauden alussa. - Rooma löi AE- rahaa laajalla asteikolla ja runsaasti suurimman osan hallituskautta.
- Caesarea löi drachmoja latinalaisin tekstein vuosina 32 – 34, todennäköisesti legioonalaisille.
- Commagene löi harvinaisia roomalaispainoisia dupondiuksia vuosina 19 – 20.
Gaius - Lugdunum löi kulta- ja hopearahaa vuonna 37, jonka jälkeen Rooma korvasi pajan.
- Rooma löi kulta- ja hopearahaa vuosina 37 – 41 ja täyden valikoiman AE- rahaa.
- Caesarea löi didrachmoja ja drachmoja noin vuosina 37 – 38.
Claudius - Lugdunum löi harvinaisia AE- rahoja ehkä vuonna 41 keisarin 50- vuotispäivän kunniaksi.
- Rooma löi kaikenlaista rahaa koko hallituskauden.
- Efesos löi anteja cistoforuksia vuosina 41 – 42 ja 50 – 51.
- Pergamum toimi kuten Efesos.
- Caesarea löi didrachmoja noin vuosina 45 – 47.
Nero
a) Ennen uudistusta - Rooma löi kulta- ja hopearahat vuosina 54 – 64 ja AE- rahaa vasta noin vuodesta 62 alkaen.
- Caesarea löi didrachmoja, drachmoja ja hemidrachmoja vuosina 54 – 64.
b) Uudistuksen jälkeen - Rooma löi kulta- ja hopearahat vuosina 64 – 68 ja runsaasti AE- rahaa.
- Lugdunum löi runsaasti AE- rahaa vuodet 64 – 68.
- Caesarea löi didrachmoja ja drachmoja vuodesta 64 alkaen.
Rahanlyönnin viranomaiset
Rooman rahapajan toimintaa valvoivat senaattiin pyrkineet nuorukaiset, jotka muodostivat kolmen
miehen neuvoston. He eivät kuitenkaan saaneet päättää lyöntimääristä. Tämän päättivät ylemmät
virkamiehet, jotka olivat suoraan keisarin ja valtionrahaston johtajan alaisia.
Painon, hienouden ja jopa tyyppien aiheen koordinointi rahapajojen kesken osoittaa, että rahanlyöntiä
valvottiin erittäin korkealla tasolla. Tärkein seikka rahanlyönnissä oli päätös siitä, mitä rahaa lyötiin ja
kuinka paljon. Tähän vaikutti ainakin palkan maksu legioonille ja virkamiehille eri puolilla valtakuntaa.
Ainakin jotkin pajat toimivat vain sotilaiden palkanmaksua varten. Näyttää todennäköiseltä, että
yksityiskohtaiset ohjeet muille rahapajoille tulivat Roomasta, joka toimi keisarin yksityispalvelijoiden
kanssa tiiviissä yhteistyössä. Vain keisari tiesi milloin rahaa tarvittiin esimerkiksi lahjoituksiin, kisoihin
tai julkisiin töihin kuluvan vuoden aikana.
“Mitalit” ja suuret rahat
‘
Johonkin tarkoitukseen on saatettu tarvita suurempia rahoja, jotka ovat aureuksen tai denarin kerrannaisia.
Näillä on saatettu palkita korkeita upseereita, joiden vuosipalkka nousi merkittäviin summiin. Yhtä
todennäköinen tarve saattoi olla se, että keisari palkitsi ansioituneita virkamiehiä. Nämä rahat ovat
erittäin harvinaisia.
Pronssimitaleiden osalta selitys ei ole aivan yhtä selvä. Normaalityyppisiä rahoja on lyöty melko runsaasti
ylisuurille aihioille, joiden reunaa on joskus erikseen kaiverrettu ylikoon korostamiseksi. Nämä
“kontorniaatit” eivät ole rahoja, vaan lienevät keisarin käyttämiä lahjaesineitä. Niistä puuttuu AE-
rahoille tyypillinen merkintä SC.
Rahan kierto ja lisäleimaus
Rooman valtakunnassa, jossa ei ollut pankkeja nykyisessä mielessä, raha oli laskettava liikenteeseen
legioonalaisten ja virkamiesten palkanmaksun muodossa. Näin raha levisi kauppiaille ja kansalaisille.
Legioonalaisen vuosipalkka oli 225 denaria, joten 150 000 miehen palkkoihin oli lyötävä lähes 34
miljoonaa denaria. Palkka maksettiin osittain kullassa, etupäässä hopeassa ja jonkin verran AE- rahana.
Kulta ja hopea kiersivät sotaväen keskuudessa, kun taas AE kiersi laajemmin. Kulta kiersi hitaasti.
Hopearahan kierto oli nopeampaa, ja denari kesti liikenteessä noin 50 vuotta. AE liikkui vilkkaasti ja
kesti 20 – 30 vuotta, jolloin raha oli kulunut lähes sileäksi.
Joskus oli tarpeen vahvistaa kuluneiden rahojen laillisuus lisäleimoin, esim. BON PROB. Hyvin kulunut
sestertius saattoi saada lisäleiman DVP(ondius).
Suurin osa lisäleimoista osoittaa viranomaisen hyväksymisen, esimerkiksi DD kaupunkineuvoston tai Q
CAS PR virkamiehen. Yleisimmin lisäleimassa on keisarin arvonimi. Lisäleima lyötiin silloin, kun uutta
rahaa ei ollut riittävästi eikä rahapajaa läheisyydessä. Aikalaiset väärät rahat osoittavat ajoittain olleen
puutetta virallisesta pikkurahasta. Neron hallituskauden alussa rahapajat eivät lyöneet pikkurahaa, joten
lisäleimoja on runsaasti Claudiuksen rahoilla ja niiden jäljitelmillä. Lisäleimaus loppui käytännöllisesti
katsoen kokonaan Vespasianuksen hallituskaudella.
Tyypit
Rahat muodostavat kokonaisuuden etu- ja takasivuillaan. Näitä termejä ei käytetty antiikin aikana.
Etusivuksi nimitetään sitä puolta, jolla esitetään ylimmän valtiovallan tunnukset. Rooman keisarikaudella
tätä edusti keisarin muotokuva. Koska muotokuva oli tavallisesti vaikeammin kaiverrettava aihe, etusivun
leimasin sijoitettiin alasinpuolelle, jossa vaurioituminen tapahtui harvemmin kuin vasarapuolella.
a) Etusivu
Kaikissa keisarikauden alun rahoissa ei ole etusivulla muotokuvaa. Augustus noudatti monia tasavallan
perinteitä, joihin kuuluivat monet muotokuvattomat rahojen etusivut. Roomassa lyödyistä rahoista vain
asseilla on muotokuva sinä aikana, kun rahoissa esiintyvät valvojien nimet. Italian ulkopuolella rahoihin
lyötiin lähes aina muotokuva.
Aluksi muotokuva katsoi yhtä usein oikealle kuin vasemmalle. Selitys lienee se, että kaksi kaivertajaa on
käyttänyt samaa patsasta mallinaan. Malleja on täytynyt olla useita ja eri pajoissa erilaisia. Varsinkin
kasvonpiirteet ja hiukset on esitetty hyvin eri tavoin Augustuksen monissa rahapajoissa. Esimerkiksi
Lugdunumiin tuli uusi malli noin vuonna 11 eaa. Mallit tuotiin yleensä rahapajaan, mutta joskus
kaivertaja on voinut ottaa mallia julkisella paikalla olleesta patsaasta.
Leimasimia kaiverrettiin sadoittain samasta mallista, joten työn jälki huononi ajan mittaan. Laatu pysyi
kuitenkin kokonaisuudessaan korkeana. Joku on esittänyt, että leimasimia monistettiin erityisellä
“emäleimasimella”, ja tulosta paranneltiin vielä kaivertamalla. Yhtään “emäleimasinta” ei ole kuitenkaan
säilynyt, ja normaalitkin leimasimet ovat hyvin harvinaisia.
b) Takasivu
Keisarikauden alun rahojen takasivut ovat, kuten tasavallan ja myöhemmänkin ajan takasivut,
hämmästyttävän moninaisia. Niillä on joko kuva-aihe, jota tukee teksti, tai pelkkä teksti. Kaikissa
tapauksissa kuvan tarkoitus oli tiedottaa tai vihjata. Aivan selvästi rahan takasivua käytettiin keisarin
politiikan tiedottamiseen suurelle yleisölle.
Aluksi oli selvä ero assien pelkistetyillä ja denarien tai aureusten hienostuneilla tyypeillä, joiden
ymmärtäminen on vaatinut hyvää yleistietoutta. Tyypit on suunniteltu huomattavan harkiten ja
kouluuntuneella maulla kuvaamaan keisarin politiikan vivahteita. Assien pelkistetyt tyypit voitiin tulkita
mahdollisimman vähäisellä koulutuksella: Victoria, Vesta, Minerva, alttari tai kahlehdittu krokotiili
saattoivat merkitä eri ihmisille eri asioita.
Toinen linja näkyy tyyppivalinnassa rahapajoittain. Emeritan tyypit ovat puhtaan sotaisia, muissa
Espanjan rahapajoissa keskityttiin jalometalleilla Augustuksen perustuslailliseen valtaan ja
diplomaattiseen voittoon Parthiasta. Lugdinumin kulta ja hopea kuvasivat Augustuksen menestystä
sodissa. Rooma esitti paikallisia asioita.
Läheisten rahapajojen samankaltainen toiminta viittaa siihen, että ohjeet tulivat maakunnan ylimmän
johdon välityksellä. Maakuntiin voitiin antaa kulloinkin ajankohtaisia aiheita.
Tuotantotekniikka ja taiteellisuus
Vasta Trajanuksen hallituskaudella on kuvauksia keisarin rahapajan teknisestä toiminnasta. Näistä
selviää, että ainakin tällöin olivat käytössä seuraavat menettelytavat, jotka saattavat olla peräisin
keisarikauden alkuajoilta:
- Tekninen johto: optio et exactor auri argenti et aeris,
- Toimintojen esimiehet: 25 officinatoria,
- Toiminnot: kaiverrus, aihioiden asetus, lyönti, aihioiden valmistus ja esikäsittely.
Muussa yhteydessä on mainittu myös painon tarkistus ja kirjanpito.
Kun korkein johto oli päättänyt lyötävän rahan laadun ja määrän, optio antoi vastaavat ohjeet alaisilleen,
jotta leimasimia olisi riittävästi ja niillä sopivat tyypit, aihioita olisi tarpeeksi oikeasta metallista ja
päivittäin lyötäisiin riittävät määrät. Tuotannon tahtia voidaan vain arvioida. Koe on osoittanut, että
valmiiksi punnittujen aihioiden leimaus tapahtuu käsityönäkin nopeasti, joten yhdelläkin leimasinparilla
voitiin tuottaa päivittäin hyvinkin paljon rahaa. Tuotannon tuli olla nopeaa, sillä vuosittain tarvittiin uutta
rahaa suunnattomasti. Rahapajojen tekninen tehokkuus oli ilmeisen hyvä ja henkilökunnan ammattitaito
korkea. Rahapajojen ja niiden työpajojen lukumäärä määriteltiin luultavasti kokemuksen perusteella.
Työpajoihin on viime aikoina kiinnitetty suurta huomiota. Philippuksen hopearahoihin alkoi ilmestyä
työpajanumerointia ja 200- luvun lopulla merkintää käytettiin kaikilla rahoilla. Näin rahasta itsestään
näkyi, mikä rahapajan työpaja oli vastuussa, jos rahassa havaittiin puutteita tai vajavuuksia. Näyttää siltä,
että ainakin rahanlyönnin valvojat pystyivät erottamaan rahan valmistaneen työpajan rahalta jo paljon
ennen numeroinnin käyttöön ottoa. Säännöllisesti käytetyt takasivun tyypit kertovat jotain
työpajamääristä jo keisarikauden alulla. Ilmeisesti takasivun leimasin pysyi työpajalla ja etusivun
leimasin säilytettiin toisaalla. Näin samaa etusivun leimasinta saatettiin käyttää eri päivinä eri työpajoilla.
Töistä eniten aikaa vei ilmeisesti leimasinten kaiverrus, ja etenkin muotokuvan kaiverrus. Muotokuva oli
yleensä huolellisimmin kaiverrettu sarjan ensimmäisissä leimasimissa, joita teki ilmeisesti pajan
pääkaivertaja. Vähemmän taitavat kaivertajat saivat jatkaa seuraavien leimasinten tekoa. Kaiken
kaikkiaan muotokuvat ovat korkealaatuisia, myönteisiä, hyvin persoonallisia ja näköisiä. Kirjaimien
asettelu vaihteli omituisesti ajoittain, mutta oli yleensä hyvin suhteutettu muotokuvaan.
Väärät rahat ja väärennökset
Tyyliä tutkimalla voi erottaa epäilyttävät rahat. Päällystettyjen hopearahojen joukossa on kuitenkin
sellaisia, jotka on lyöty aidoilla, mahdollisesti varastetuilla leimasimilla. Kupariaihio on kääritty
hopeakalvolla ennen kuumentamista ja lyöntiä, jolloin tuloksena oli oikean näköinen, mutta hieman
alipainoinen raha. Rahapajan tiukasta valvonnasta huolimatta niitä esiintyy merkittäviä määriä. Toisaalta
huonosta rahasta pyritään aina pääsemään eroon mahdollisimman pian, joten nämä liikkuivat nopeammin
kuin täysipainoiset rahat.
Tyylin perusteella paljastuvat renessanssin ja uuden ajan väärennökset aitojen rahojen mukaan valettuja
lukuun ottamatta. Nämä paljastuvat kuitenkin tekotapansa takia: syrjässä on tällöin sauma tai jälkiä
sauman poistamisesta.
Padualainen Giovanni Cavino apulaisineen teki 1500- luvulla yli sata erilaista sestertiusta kahdentoista
ensimmäisen keisarin ajoilta. muotokuvat, kirjaimet ja valmistustapa (liian ohuita ja pyöreitä) paljastavat
ne jäljennöksiksi ja aivan toisen aikakauden tuotteiksi.
Kun keräilijöiden mielenkiinto alkoi kohdistua antiikin rahoihin, ne saivat rahallista arvoa. Syntyi
väärennösaalto täyttämään kokoelmien aukkoja. Myös olemattomia aukkoja paikattiin ja tehtiin jopa
Othon sestertius.
Mestariväärentäjä Karl Becker teki yli 600 leimasinta 1800- luvun alussa, jolloin keräily oli yleistymässä.
Hän teki ainakin 136 aureusta tai denaria erittäin taitavasti. Hän pyrki saamaan lisää aitouden tuntua
patinoinnilla ja näki vaivaa tehdäkseen niitä aidosti kuluneiden näköiseksi. Becker ei kuitenkaan osannut
täysin jäljitellä roomalaista tyyliä: kirjaimien muotoa ja välejä, muotokuvan reliefiä ja pistereunuksen
epäsäännöllisyyksiä. Samoin lähelle alkuperäisiä rahoja pääsi italialainen Luigi Cigoi. Näiden lisäksi on
toiminut koko joukko vähemmän tuotteliaita ja taitavia väärentäjiä. Tuoreimmat tapaukset ovat
bulgarialaisen Slaveyn tuotantoa, josta on internetissä tietoa.
Ellei paino tai valmistustapa paljasta väärennöstä, on turvauduttava kokemukseen ja silmään.
Kokemuksen saamiseksi on nähtävä, analysoitava ja tunnusteltava aitoja rahoja niin paljon kuin
mahdollista.
Kuluneiden rahojen parantelu kaivertamalla yksityiskohtia esiin oli aikoinaan melko hyväksyttyä, mutta
kun houkutus oli suuri, saatettiin tavallisesta rahasta tehdä harvinainen muuttamalla tekstiä ja
muotokuvaa tai tyyppiä. Nämä paljastuvat yleensä helposti riittävän hyvällä suurennuslasilla.
Maakuntien rahat
RIC luettelee nimensä mukaisesti keisarin monopolina lyödyt rahat, jotka on yleensä lyöty koko
valtakuntaa tai ainakin useampaa maakuntaa varten, ja joissa on yleensä latinalainen teksti. (Egyptin raha
on pyritty rajoittamaan pois.)
Maakunnallista kultarahaa lyötiin vain Bosporuksessa. Hopearahana denarilla oli valta-asema lännessä ja
vain Mauretanian kuninkaat lyöttivät vastaavaa rahaa. Idässä drachmalla oli perinteisesti vahva asema,
joten siellä turvauduttiin kolmen denarin arvoisiin cistoforuksiin, joiden arvo vastasi tetradrachmaa.
AE- paikallisrahat muodostivat alueellisen vaihtorahakannan.
Niitä lyötiin:
- keisarin luvalla,
- virkamiesten toimesta,
- maakuntahallinnon luvalla,
- siirtokunnissa ja leireissä (mm. Espanjassa),
- lukemattomissa kaupungeissa
Keisarin valta kattoi ryhmät 1 – 3 ja välillisesti ryhmän 4. Ryhmän 5 pieniä ja suppea-alueisia anteja ei
välitetty valvoa, ja niiden suurin ongelma oli paikallisen rahoituksen ja metallin hankinta.
Aureuksilla ja denareilla oli kiinteä vaihtosuhde maakuntien eri drachmoihin. Paikallisessa
kaupankäynnissä oli tyydyttävä joustavaan vaihtorahajärjestelmään ja rahanvaihtajiin.