Suomalaiset kultarahat ovat haluttuja keräilykohteita. Ovathan ne kiinnostavia dokumentteja ajasta, jolloin kulta oli vielä arvon mittana. Kultarahojen keräily ei ole koskaan ollut mikään halpa harrastus, sillä erilaisten harvinaisuustekijöiden lisäksi keräilyarvoon vaikuttaa aina myös kullan arvo. Tuo arvokas jalometalli on välillä saanut liikkeelle myös sijoittajat, mikä on aiheuttanut keräilymarkkinoilla keinottelua ja hintojen ylikuumenemista. Nyt, kun kultarahamme ovat hyvin halpoja, lienee kokoelman täydentäminen niiden osalta monelle ajankohtainen kysymys. Tässä kirjoituksessa hieman tietoja 10 markan kultarahoista.
Kultarahojen synty
Kymmenmarkkasen synty juontaa vuoteen 1877, jolloin tehtiin päätös Suomen siirtymisestä kultakantaan ja 10 ja 20 markan kultarahojen lyömisestä. Koska markan arvo uuden rahalain mukaan noudatti Ranskan frangin arvoa, vastasi 10-markkanen painoltaan (3,22 g), pitoisuudeltaan (90% kultaa, 10% kuparia) ja läpimitaltaan (18,9 mm) 10 frangin kultarahaa. Uusien kultarahojen lyönti aloitettiin toukokuussa 1878, ja viimeisen kerran niitä valmistettiin vuonna 1913. Maailmansodan puhkeaminen 1914 aiheutti kultarahojen lyönnin päättymisen, ja vuotta myöhemmin lakkasi myös setelien lunastaminen kullassa.
Muotoilultaan kultakympit muistuttavat samanaikaisia hopearahojamme: etusivulla on kotkavaakuna ja rahapajan johtajan sukunimen alkukirjain, takasivulla puolestaan on arvomerkintä ja vuosiluku. Tunnuspuolella esiintyy lisäksi maamme nimi sekä ruotsiksi (FINLAND) että suomeksi (SUOMI). Rahapajan johtajan kirjain on vuosilyönneissä 1878-82 S (Soldan), 1904-05 L (Lihr) ja 1913 S (Sundell). Arvopuolella on hopearahoista tavattavan seppeleen sijasta kehäkirjoitus, josta käy ilmi rahan kultapitoisuus: 2,903 .. GRM. KULTAA. 0,322 .. GRM. KUPARIA. Rahoissa on helmireuna ja uritettu syrjä.
Kymmenmarkkasesta tavataan kaksi erilaista tunnuspuolta: vuosilyönnissä 1878 vaakunakotkalla on kapeat siivet lyhyillä sulilla, kun taas myöhemmin lyödyissä kappaleissa on leveät siivet pitkillä sulilla. Vuoden 1878 rahoissa vaakuna on lisäksi normaalia ylempänä. Kultarahojen suunnittelusta näyttää vastanneen rahapajan saksalaissyntyinen kaivertaja Carl Jahn (1844-1912), mutta tämän tyyppimuutoksen takana on ollut itse keisari Aleksanteri II. Rahapajan kirjeenvaihto nimittäin kertoo, että kun 10 ja 20 markan kultarahojen näytekappaleet 1878 esitettiin hallitsijalle, hän huomautti, että niiden vaakunakotkan siipisulat olivat lyhyemmät kuin asetuksen kuvissa (kuva alla). Tieto hallitsijan moitteesta välitettiin rahapajalle edellä mainituin tuloksin (ks. Tuukka Talvio, Suomen rahat, 3.p., Helsinki 2003, s. 47).
Valmistus ja hävikki
Autonomian aikaisia 10-markkasia lyötiin kaikkiaan 1.481.264 kpl eli hieman yli 14,8 miljoonan markan edestä. Kokonaistuotanto painoi noin 4.800 kg, josta puhtaan kullan osuus oli lähes 4.300 kg. Nykypäivänä vastaava määrä kultaa maksaisi yli 185 miljoonaa euroa (vuonna 1994 220 miljoonaa markkaa).
Kymmenmarkkasta lyötiin 35 vuoden kuluessa ainoastaan seitsemänä vuotena (Taulukko 1). Runsainta rahanlyönti (940.000 kpl) oli ensimmäisinä vuosina 1878-79 ja 1881-82, jolloin kultarahojen tarve oli suurin. Parikymmentä vuotta kestäneen hiljaiselon jälkeen rahojen valmistusta jatkettiin vuosina 1904-05, tosin vähäisessä määrin (145.224 kpl). Sen sijaan suurin vuotuinen tuotantomäärä saavutettiin vuonna 1913, jolloin Suomen Pankille toimitettiin 396.000 kpl 10-markkasia. Rahanlyönnin taustalla oli Helsingissä sijaitseva Venäjän valtakunnanrahasto, joka oli ryhtynyt vaatimaan saataviaan kullassa.
I. G. Sundellin kirjoittamassa Suomen rahapajan 60-vuotishistoriikissa (s. 11) on kiinnostavaa tietoa rahojen kierrosta: “Kultarahasta oli 31 p:nä joulukuuta 1924 Suomen Pankin hallussa 28.957.070 markkaa, ja rahapajassa sulatettu kulunutta rahaa 2.460 markkaa. Jäännös, 35.292.090 markkaa, lienee osaksi kerätty säästöön, mutta melkoinen osa siitä lienee käytetty kultasepänammatissa.” Mainitut rahaerät ovat koostuneet sekä 10 että 20 markan kolikoista. Enemmistö lienee ollut 20-markkasia, sillä niitä valmistettiin noin miljoona kappaletta enemmän kuin 10-markkasia. Rahapajassa sulatettujen huonokuntoisten rahojen osuus on ollut vähäinen, enintään parisataa kappaletta. Sen sijaan Suomen Pankille palauttamatta jäänyt määrä on ollut varsin huomattava, käsittäen pari miljoonaa kultarahaa.
Arvoitukseksi jää, paljonko kultarahoja on säilynyt meidän päiviimme. Varmaa on, että niitä on suuria määriä kultavarantona eri maiden valtionpankeissa, mistä niitä voi vielä ilmestyä keräilymarkkinoille -kuten ainakin kerran on tapahtunut. Yksityissäästöjä on myös runsaasti. Tosin on muistettava, että kultarahat ovat aina olleet varakkaamman väestön omaisuutta.
Todellisen hävikin muodostavat ne lukemattomat rahat, jotka ehdittiin sulattaa kultasepillä, ennen kuin rahankeräilyharrastus alkoi yleistyä 1960-luvuJla. Vanhempi keräilijäpolvi on usein haikeudella muistellut niitä aikoja, jolloin kultasepänliikkeistä oli vielä mahdollista käydä ostamassa kullan hinnalla parempia rahoja. Kultarahoja on myös paljon käytetty koruina. Sellaiset kappaleet, joissa on reikä tai juotosjälki, ovat käytännöllisesti katsoen vailla keräilyarvoa.
| Vuosi | Toimitusmäärä |
| 1905 | 42 921 |
| 1881 | 100 000 |
| 1904 | 102 303 |
| 1879 | 200 000 |
| 1878 | 254 000 |
| 1882 | 386 040 |
| 1913 | 396 000 |
| Yht. | 1 481 264 |
Toimitusmäärät ja esiintymistiheys
Rahoja kerättäessä on tarpeellista tietää, mitkä vuosilyönnit ovat harvinaisia ja mitä niistä kannattaa maksaa. Kymmenmarkkasten eri vuosilyöntien välisiä harvinaisuussuhteita voi selvittää tutkimalla ja vertailemalla keskenään kahta tilastoa, Rahapajan Suomen Pankille vuosittain lähettämiä toimitusmääriä ja Suomen Numismaattisen Yhdistyksen huutokaupoissa vuosina 1947-90 esiintyneitä kappalemääriä. Tilastot on esitetty taulukossa 2. Niistä nähdään, että 10-markkasia on ollut huutokaupattavana mainittuna ajanjaksona yhteensä 1.708 kpl, mikä on noin 0,12% kokonaislyöntimäärästä ja puhtaaksi kullaksi muutettuna vajaa 5 kg. Huutokauppalukujen suhteen on luonnollisesti otettava huomioon se, että samoja rahoja on saatettu myydä useita kertoja.
10 markkaa 1905
Tilasto on kuitenkin luotettavan tuntuinen, ja se vahvistaa vallitsevia käsityksiä rahojen paremmuusjärjestyksestä: vuosi 1905 on harvinainen (kuva 2), vuosi 1904 melko harvinainen ja muut vuodet yleisiä. Tavallisin vuosi on 1882, vaikka rahapajan toimitusmäärien perusteella sitä on valmistettu vähemmän kuin vuotta 1913. Näyttää siltä, että tätä maamme viimeistä 10 markan kultarahaa on valmistettu erityisesti Suomen Pankin kultavarastoa varten, ja näin ollen sitä on voitu laskea normaalia vähemmän yleiseen kiertoon. Rahapajan 60-vuotishistoriikin mukaan (s. 6) kultarahan lyöntiä oli näet jatkettu vuoden 1913 keskivaiheille asti nimenomaan Venäjän valtakunnanrahaston useiden miljoonien markkojen suuruisesta kultarahanotosta aiheutuneen vajeen poistamiseksi. Jonkin verran ihmetystä herättää myös vuoden 1881 pieni toimitusmäärä. Ilmeistä onkin, että ko. vuoden leimasimilla valmistettuja kappaleita on sisältynyt myös seuraavan vuoden toimituserään.
| Vuosi | Toimitusmää-rien jakauma | Esiintyminen 1947-90 | % | Esiintyminen 2015-2019 | % |
| 1905 | 2,90 % | 49 | 2,87 % | 8 | 2,20 % |
| 1904 | 6,91 % | 95 | 5,56 % | 24 | 6,59 % |
| 1881 | 6,75 % | 221 | 12,94 % | 40 | 10,99 % |
| 1879 | 13,50 % | 273 | 15,98 % | 61 | 16,76 % |
| 1878 | 17,15 % | 289 | 16,92 % | 40 | 10,99 % |
| 1913 | 26,73 % | 325 | 19,03 % | 82 | 22,53 % |
| 1882 | 26,06 % | 456 | 26,70 % | 109 | 29,95 % |
| 1708 | 364 |
Markkinat täyttyvät
Huutokauppatilaston 1947-90 perusteella voisi helposti luulla, että 10 markkaa 1905 on erittäin harvinainen, koska se on esiintynyt yhdistyksen huutokaupoissa kyseisenä ajanjaksona vain 49 kertaa, ts. harvemmin kuin 25 penniä 1876 (52 kertaa) tai penni 1864 (64 kertaa). Nykyisin tämä raha ei kuitenkaan ole enää mikään suurharvinaisuus. Esimerkiksi 90-luvulla pidetyissä 19:ssa Holmaston huutokaupassa raha on esiintynyt peräti 23 kertaa, mikä merkitsee vähintään yhtä rahaa jokaista huutokauppaa kohti. Itse asiassa muutkin 10-markkaset ovat yleistyneet, sillä valtavia määriä suomalaisia kultarahoja on viime aikoina tullut myyntiin sekä kotimaassa että ulkomailla.
Todennäköisesti suurin milloinkaan myytävänä ollut suomalaisten kultarahojen erä huutokaupattiin Sothebyllä Lontoossa 20.4.1993. Tuossa uskomattomassa huutokaupassa oli tarjolla yhteensä 2 620 kpl 10 ja 20 markan kultarahoja. Ne oli jaettu 106 kohteeseen yksittäin tai erissä, suurempien kohteiden sisältäessä jopa sata rahaa. Kymmenmarkkasia oli kaikkiaan 1 611 kpl eli kerralla lähes yhtä paljon kuin yhdistyksemme huutokaupoissa 1947-90 yhteensä. Sothebyn huutokauppa sisälsi seuraavat 10-markkaset: 1878 (488 kpl), 1879 (242 kpl), 1881 (263 kpl), 1882 (488 kpl), 1904 (8 kpl), 1905 (3 kpl) ja 1913 (119 kpl). Kaikki kohteet eivät menneet kaupaksi, mutta esimerkiksi vuosilyönnistä 1905 maksettiin 1 210, 1 155 ja 1 100 puntaa. Valtaosa keräilymarkkinoille ilmestyneistä kultarahaeristä on peräisin “suuresta alkuräjähdyksestä”, joka tapahtui Norjassa vuonna 1988. Silloin Norges Bank myi Oslo Mynthandelille 700 kg pohjoismaisia kultarahoja. Tämä maailman suurin rahakauppa maksoi 100 miljoonaa Norjan kruunua ja pääsi myös Guinnessin Ennätyskirjaan.
Rahat olivat kuuluneet siihen Norjan valtionpankin kultavarastoon, joka oli evakuoitu maasta saksalaismiehityksen tapahduttua vuonna 1940. Myöhemmin suurin osa kullasta, joka painoi 50 tonnia (sisältäen harkkoja ja noin 1,4 miljoonaa kultarahaa), oli siirretty Englannista Kanadaan ja Fort Knoxiin Yhdysvaltoihin (Anne Mai & Oyvind Refsnes, Skattejegeren, Oslo 1990, s. 83-93). Kaupan jälkeen rahoja on markkinoitu ilmeisen taitavasti rahakauppiaille, keräilijöille ja sijoittajille eri puolille maailmaa.
Suomalaisten kultarahojen osuus on ollut valtava. Oslo Mynthandelilta vuonna 1991 saamani tiedon mukaan kauppaan on sisältynyt 10-ja 20-markkasia 1878-1913 kumpiakin 15 000 kpl ja 100-ja 200-markkasia 1926 kumpiakin 10 kpl eli yhteensä 30 020 kultarahaa, yhteispainoltaan noin 146 kiloa. Mukana on varmasti ollut kaikkia 10-markkasissa esiintyviä vuosilukuja, mutta niiden jakautuma ei valitettavasti ole tiedossa.
Kymmenmarkkasten esiintymistilastoa on täydennetty SNY:n huutokauppojen vuosilla 2015-2019. Esiintymismäärissä on aiempaan tilastoon verrattuna jonkin verran muutoksia, mutta yleisilme on hyvinkin aiemman kaltainen. Vuoden 1905 kultakymppi on esiintynyt huutokaupoissa jonkin verran vähemmän kuin aiemmin, samoin iso muutos alaspäin on vuoden 1878 kymmenmarkkasessa.
Hintojen nousua ja laskua
Keräilyhinnoissa tapahtuneen kehityksen seuraamisella on oma mielenkiintonsa. Majuri O.K. Selinheimon laatimassa Suomen ensimmäisessä rahahinnastossa, joka ilmestyi vuonna 1947, kultarahat on noteerattu hyvin korkealle. Hinnaston kallein raha on 10 markkaa 1905 (8 000 mk) ja kymmenmarkkaset ovat arvokkaita (3 000 – 3 200 mk/kpl). Hinnoittelu on perustunut nimenomaan rahojen metalliarvoon eikä niinkään harvinaisuuteen, mikä käy ilmi vertailtaessa harvinaisten rahojen luettelohintoja: markka 1870 ja 2 markkaa 1867 (6 000 mk), 50 ja 25 penniä 1876 (1 000 mk), penni 1864 (500 mk) ja 25 penniä 1867 (100 mk). Vuoden 1947 markan arvo nykyrahassa oli noin 6 senttiä, joten 8000 mk:n arvoisen rahan nykyarvo (2020) oli vuonna 1947 noin 480 euroa.
Kultarahojen arvostukseen vaikutti luonnollisesti sotien jälkeinen huono aika, jolloin jalometalleilla oli tavallista suurempi merkitys reaaliomaisuutena. Toisaalta harvinaisten rahojen hinnat pysyivät pitkään alhaisina, koska niitä oli riittävästi tarjolla harvalukuista keräiIijäkuntaa varten.
Olojen parantuminen ja keräilijöiden määrän kasvu alkoi vähitellen näkyä myös keräilyhinnoissa. Tarkastelun kohteeksi voidaan ottaa vaikkapa ensimmäinen rahanuudistuksen (1963) jälkeen ilmestynyt Suomen Postimerkkeily Oy:n hinnasto. Siinä kultarahat ovat edelleen arvossaan (10 markkaa 1905 450 mk, 1904 80 mk, 1878-82 ja 1913 å 36 mk), mutta myös rahan harvinaisuudelle on pantu painoa (markka 1870 1 500 mk, 2 markkaa 1867 1 000 mk, 50 penniä 1876 400 mk, 25 penniä 1876 220 mk, penni 1864 180 mk ja 25 penniä 1867 25 mk). Vuoden 1963 markka on nykyrahassa 2,14 euroa, eli 450 markan arvoisen rahan nykyarvo oli 965 euroa. Rauhallinen ja tasainen hintakehitys jatkui vielä pitkin 1960-lukua, mutta seuraava vuosikymmen toi mukanaan täydellisen muutoksen ennen näkemättömän hintakeinottelun muodossa. Kehitystä voidaan esimerkiksi kuvata diagrammilla (kuva 3), joka esittää maamme yleisimmän kultarahan, 10-markkasen 1882, keräilyhintoja vuosina 1963-94 nykyrahaksi muutettuna. Lähteenä on käytetty yhdistyksemme huutokauppoja siten, että huomioon on otettu aina kunkin vuoden korkein hintanoteeraus. Vuoden 1963 jälkipuoliskolla 10 markkaa 1882 maksoi 44 mk (v. 1994 rahassa 380 markkaa, nykyrahassa 91 euroa). Kymmenen vuoden kuluttua sen arvo oli noussut lähes 6-kertaiseksi (400 mk, v. 1994 rahassa 2 100 markkaa, nykyrahassa 710 euroa). Hinnannousu kulminoitui kuitenkin vuosiin 1973-75, jolloin rahasta maksettiin lähes mielikuvituksellisia summia. Hintapiikki saavutettiin yhdistyksessämme vuonna 1974, kun raha huudettiin 790 markalla (v. 1994 rahassa 3 200 markkaa, nykyrahassa 760 euroa). Tosin muualla päästiin vieläkin korkeammalle, sillä esimerkiksi mieleen painuneessa Agathon Fabergén rahojen huutokaupassa (Suomen Postimerkkeily Oy 23.2.1974) kyseinen raha meni 850 markalla (v 1994 rahassa 3 400 markkaa, nykyrahassa 843 euroa). Tuossa tilaisuudessa kultahysteria oli ehkä muutoinkin huipussaan, sillä lähes kaikki kultarahat myytiin ennätyshinnoilla ja kaupantekoa jatkettiin vilkkaasti vielä huutokauppasalin ulkopuolellakin.
Kulta- ja muihinkin keräilyrahoihin kohdistunut poikkeuksellisen suuri mielenkiinto johtui pääasiassa siitä, että raaka-aineiden maailmanmarkkinahinnat olivat ns. öljykriisin vuoksi nousseet rajusti. Ovelat kauppiaat, jotka ymmärsivät myydä ostoksensa ennen romahdusta, tekivät suuria voittoja. Maksajia olivat kokemattomat keräilijät ja suuri yleisö, jotka uskoivat kultarahojen olevan hyviä sijoituskohteita.
Kullan hinnan alamäen myötä alkoivat myös kultarahojen hinnat laskea eivätkä ne enää myöhemmin ole yltäneet lähellekään vuosien 1973-75 tasoa. Merkittävä nousukausi koettiin tosin vielä vuosina 1979-80, jolloin tavallisista kultakympeistä maksettiin parhaimmillaan jopa 850 mk (v. 1994 rahassa n. 1 800 markkaa, nykyrahassa n.480 euroa). Nousun taustalla oli amerikkalaisten Huntin veljesten maailmanlaajuinen hopeakeinottelu, joka nosti myös muiden jalometallien hintoja. Tämän jälkeen 10-markkasen 1882 keräilyarvo on laskenut lähes yhtäjaksoisesti lukuun ottamatta vuosiin 1987-88 sattunutta pientä nousukautta, jolloin ei vielä osattu odottaa Norjasta tulevaa kultarahatulvaa. Se on osoittautunut kerta kaikkiaan liian suureksi palaksi nieltäväksi Suomen pienillä keräilymarkkinoilla. Tavalliset 10-markkaset noteerattiin vielä vuonna 1994 470 markan (2020: 113 euroa) arvoisiksi, mutta tätä kirjoitettaessa (syyskuu 1995) hinnat ovat painuneet 400 markan alapuolelle (2020: 95 euroa), ts. hintataso on reaalisesti suunnilleen sama kuin vuonna 1963.
Samantyyppiset hintakäyrät saadaan myös muille 10-markkasille. Niinpä esimerkiksi ennen niin harvinaisesta vuosilyönnistä 1905, joka vuonna 1965 noteerattiin yhdistyksemme huutokaupassa 1.300 markan (v. 1994 rahassa 9 800 markkaa, nykyrahassa 2 400 euroa) arvoiseksi, maksettiin 1995 saman verran tai hieman allekin, vaikka sitä välillä myytiin lähes 30 000 markalla. Korkein todellinen hinta lienee saavutettu 18.11.1973 pidetyssä SNY:n suurhuutokaupassa (huutokaupanhoitaja Knud Wallenstiernan luotsaamassa “IV Marskissa”), jolloin normaalikuntoinen (01 prvja) kappale nousi 12.500 markan lähtöhinnasta 17 500 markkaan (v. 1994 rahassa yli 82 000 markkaa, nykyrahassa yli 20.000 euroa!). Huikeaan hintaan vaikutti “hullujen vuosien” lisäksi varmasti myös se, ettei rahaa ollut esiintynyt vuosikausiin huutokaupoissa. Suomalaisille kultarahoille olikin tyypillistä se, että niitä oli harvoin tarjolla. Mistään Sothebyn huutokaupan kaltaisista jättiläismyynneistä ei ollut tietoakaan, sillä suurin yhdistyksessämme kerralla huutokaupattu (8.4.1984) 10-markkaserä käsitti vain 66 rahaa. Toiseksi suurin erä (9.11.1966) sisälsi 56 rahaa ja oli sikäli erikoinen, että siihen kuului poikkeuksellisen paljon vuosilyöntiä 1881 (23 kpl).
Tavallisten kotimaisten kultarahojen keräilyarvo oli vuosikymmenien ajan moninkertainen kullan arvoon nähden ja niistä maksettiin suhteellisesti paljon enemmän kuin samanpainoisista ulkomaisista kultarahoista. Vasta viime aikojen muutokset ovat tasoittaneet hintaeroja ja keräilyarvot ovat lähestyneet metalliarvoa. Kultarahojamme on kuitenkin kansainvälisen mittapuun mukaan valmistettu sen verran vähän, ettei niistä varmaankaan tule mitään painokultaa, kuten on esimerkiksi käynyt joillekin Itävalta-Unkarin yleisimmistä kultarahoista.
Kannattaa kerätä
Kotimaiset kultarahat eivät olleet 1970-luvulta 1990-luvulle tultaessa hyvä sijoituskohde (ks. Panu Saukkosen kirjoitus suomalaiset rahat sijoituskohteena 1970-1992″, Numismaattinen Aikakauslehti 2/ 1993) eikä silloin tulevaisuuskaan näyttänyt kovin hyvältä. Voidaankin perustellusti kysyä, kannattaako niitä ylipäätään kerätä. Vastaus on ehdottomasti kyllä, sillä sijoittamisella ei ole paljonkaan tekemistä todellisen keräilyn kanssa. Kokoelman kartuttaminen on helppoa ja edullista, koska rahoja on runsaasti saatavilla ja hinnat olivat edullisia.
Kultarahojen niin kuin muidenkin numismaattisten kohteiden keräilyssä on järkevää kiinnittää huomiota laatuun. Hyväkuntoiset rahat säilyttävät parhaiten arvonsa ja niitä on ilo katsella. Kultarahat ovat useimmiten hyvin säilyneitä; kulta ei hapetu ja lisäksi rahoja on pidetty pehmeän jalometallin suojelemiseksi pumpulissa tai paperiin käärittynä. Periaatteessa erityisen huonokuntoisia kappaleita ei siis tule ollenkaan kerätä. Suuriruhtinaskunnan aikaisista kultarahoista on kuitenkin erittäin vaikeaa löytää todella virheettömiä “samettipintaisia” kappaleita, sillä niissä on lähes aina varsinkin arvopuolella pieniä käsittelyn jälkiä. Yleisimmät kuntoluokat ovatkin 01/1+-01 ja 01-0/01. Huippukuntoisen (01-0 tai 0) 10-markkasarjan kerääminen onkin vaativa tehtävä, sillä varsinkin ensimmäinen vuosilyönti 1878, joka on samalla tyyppiraha, on loistokappaleena melkoinen harvinaisuus.
Alkuperäisen artikkelin kirjoittamisen jälkeen kuvaan 3 on lisätty 10 markan 1882 hintakehitys vuosina 1995-2019. Taulukkoon on koostettu SNY:n huutokauppojen noteerauksia hyväkuntoiselle (noin 01) rahoille. Taulukosta huomataan, että alkuperäisen artikkelin julkaisun jälkeen (1995) 10 markan kultarahan hinta jatkoi laskuaan vielä muutaman vuoden ajan. Käänne tapahtui kuitenkin vuosituhannen vaihteessa. Silloin alkoi kymmenen vuoden jakso, jonka aikana 10 markan rahan arvo kuusinkertaistui. Uusi huippu saavutettiin keskellä talouslamaa vuonna 2009, ja se oli 460 euroa (inflaatiokorjattuna nykypäivään). Kultarahojen kysyntään ja arvon nousuun vaikutti paljon myös venäläisten ostajien ilmestyminen keräilymarkkinoille, olihan Suomi autonomian aikana osa Venäjän keisarikuntaa. Lopulta 2009 vuoden huippuhinnat jäivät vielä reilusti 1970-luvun hurjista 10 markan rahan jälleenmyyntiarvoista. Tämäkin tilasto kuitenkin osoittaa sen, että kultaraha voi keräilykohteen lisäksi olla myös hyvä defensiivinen sijoituskohde. Eli kun muu talous sukeltaa, voivat kultarahat toimia hyvin omaisuutta suojaavana tekijänä. Nykyinen 10 markan 1882 kultarahan hintataso on historiallisesti matalahko. Numismaattista arvoa 10 markan rahassa on 45% jälleenmyyntihinnasta, metalliarvon muodostaessa 55% hinnasta.
Valmistusvirheitä
Metallin pehmeydestä johtuen kultarahoihin tulee helposti reunavikoja ja naarmuja. Vuoden 1913 10-markkasessa -kuten myös 20-markkasissa 1912-13 -esiintyy usein myös toisenlaisia vikoja, jotka näkyvät raaputusjälkinä kulutusreunassa tai pinnan karheutena vaakunapuolella. Rahapajan 60-vuotisjuhlahistoriikista (s. 6) käy selvästi ilmi se, että nämä viat ovat syntyneet rahanlyönnin yhteydessä: “Klotz’ilta Stuttgartista hankittu höyläkone kultarahalaattojen painon oikaisemista varten oli suureksi hyödyksi v. 1912 tapahtuneessa kiireellisessä kultarahalyönnissä.” Esko Ekman on ystävällisesti kiinnittänyt huomioni siihen, että vuosien 1904-05 10-markkasissa kulutusreunan korkeus saattaa vaihdella melkoisesti, mikä osaltaan viittaa rahapajassa syntyneeseen painon-tasausongelmaan.
Harvinainen muunnos
Kymmenmarkkasista tavataan myös kiinnostava muunnos 1879/0 (SNY 569.2), jossa vuosiluvun viimeinen numero on kaiverrettu “0”:n päälle (Erkki Borg, Suomessa käytetyt rahat, 2. p. Helsinki 1976, s. 103, kuva 170b). Tämän ainoan tunnetun kultarahojemme variantin löysi SNY:n huutokaupanhoitajana toiminut Kurt Pettersson ja se myytiin yhdistyksessämme 11.4.1976 1 160 markalla (v. 1994 rahassa lähes 3 500 markkaa, nykyrahassa yli 850 euroa). Rahan kunnoksi oli merkitty 1+ prv ja lähtöhinnaksi 700 mk. Sama kappale ilmestyi uudelleen myyntiin Holmaston huutokauppaan 2.3.1991, tällä kertaa hieman korkeammalla lähtöhinnalla (80 000 mk!, nykyrahassa 20 000€), jääden kuitenkin myymättä. Kuntoluokitusta oli tarkennettu 1+-01 eprv hna) ja raha oli saanut lisämaininnan: “ainoa tunnettu kappale = uniikki.” Muunnosta voi olla olemassa useampiakin kappaleita, joten vuoden 1879 10-markkasia kannattaa aina pitää silmällä. Lopuksi on syytä mainita, että Ahlströmin huutokaupassa n:o 50 (20.11.1994) myytävänä ollut kohde 1 028 “10 mark 1881/7 (8). Sista 8:n ompunsad på 7″ osoittautui paikalla olleiden suomalaisten keräilijöiden mielestä aivan tavalliseksi rahaksi.
Alkuperäisen artikkelin kirjoittamisen jälkeen 10 markan 1879/0 variantti (SNY 569.2) on tullut esille kahdesti. Ensin se myytiin SNYn huutokaupassa 16.4.2000 hintaan 24 000 mk (nykyrahassa 5 300 €). Toinen merkintä saatiin SNY:n huutokaupassa 21.4.2012, jolloin 01/1+-01-kuntoinen raha saavutti hinnan 10 500€ (+huutomaksu). Nykytiedon mukaan varianttia on olemassa muutamia kappaleita.
Teksti perustuu Numismaattisen Aikakauslehden 4/1995 artikkeliin, jonka jälkeen sitä on päivitetty,