Viidenkymmen pennin hopearahojen keräämisessä on haastetta kerrakseen, sillä kallein raha maksaa tavallisessakin kunnossa yli 5000 euroa ja eräitä vuosilyöntejä ei tahdo millään löytyä hyväkuntoisina. Niinpä hienon sarjan kokoamiseen tarvitaan runsaasti aikaa ja rahaa – ja jonkin verran myös tietoa.
Suomen suuriruhtinaskunnan toiseksi pienin hopearaha on hieman kookkaampi (läpimitta 18,6 mm) ja puolet painavampi (paino 2,54 g) kuin vastaavan ajan 25-penninen. Molemmissa rahoissa on sama koostumus (75 % hopeaa ja 25 % kuparia), joten 50-pennisen hienopaino on n. 1,91 g. Rahat ovat myös samannäköisiä. Eroa on vain kuvioiden koossa ja arvomerkinnässä. Etusivua hallitsee suurikokoinen valtakunnanvaakuna, kaksipäinen kotka, jonka sydänkilpeen on sijoitettu Suomen leijonavaakuna. Kotkan pitelemän valtakunnanomenan alapuolella on rahapajan johtajan sukunimen alkukirjain: vuosina 1864-76 S (Soldan), 1889-1911 L (Lihr) ja 1914-17 S (Sundell). Takasivua koristaa arvomerkintä ja vuosiluku tammenlehväseppeleen ympäröimänä. Rahoissa on helmireuna ja rihlattu syrjä.
Tyyppieroja on runsaasti. Vanhimmissa vuosilyönneissä 1864-71 arvomerkintä, vuosiluku ja vaakunaleijona sekä reunahelmet ovat suurikokoiset, kun taas myöhemmin lyödyissä kappaleissa on pienemmät ja sirommat kuviot. Vuosilyönti 1864 on aivan oma tyyppinsä, jossa sekä vaakunakotka (normaalia pienempi) että seppele ovat etäällä rahan reunasta. Vuoden 1872 50-pennistä, jonka muotoilu on täysin muista poikkeava, voitaneen pitää eräänlaisena välityyppinä. Siinä kuviot ovat vielä suuria, mutta kulutusreunan helmiä on jo pienennetty. Sydän vaakunaa muutettiin myöhemmin kaksi kertaa. Vuosina 1874-93 oli käytössä tiheäjuovainen vaakunakilpi ja vuosina 1892-1917 harvajuovainen. Vuodelta 1917 on normaalin tyypin (tyyppi I) lisäksi ns. vallankumoustyyppi (tyyppi II), josta on poistettu keisarinkruunut. Sen valmistus aloitettiin keisarin kukistumisen jälkeen. Viisikymmenpennisistä löytyy paljon kiinnostavia variantteja, mutta niistä tuonnempana.
Valmistus-ja toimitusmäärät
Täydellinen 50-pennissarja sisältää vuosiluvut 1864-66, 1868-69, 1871-72, 1874, 1876, 1889-93, 1907-08, 1911 ja 1914-16 sekä vuoden 1917 molemmat tyypit eli yhteensä 22 rahaa. Viisikymmenpennisiä valmistettiin kaikkiaan hieman yli 17 miljoonaa kappaletta, lähes puolet vähemmän kuin 25-pennisiä. Keskimäärin 50-pennisiä lyötiin noin 773.000 kappaletta vuodessa, vähiten vuosina 1876 (lyöntimäärää ei tiedetä) ja 1864 (104.000 kpl) ja eniten vuonna 1916 (4.752.000 kpl). Rahanlyöntiä jatkettiin vielä vuonna 1918 käyttämällä edellisen vuoden II-tyypin leimoja. Rahapajan Suomen Pankille toimittama määrä on tuolloin ollut 573.387 kappaletta. Edellisen vuoden suuri toimitusmäärä (3.972.000 kpl) on koostunut sekä I- että II-tyypin rahoista. Tarkkoja lyöntilukuja ei tiedetä, mutta säilyneiden kappaleiden esiintymisestä on pääteltävissä, että II-tyyppiä on valmistettu jonkin verran enemmän.
Tarkkojen valmistumismäärien puuttuessa 50-pennisten lyöntiä voidaan seurata lähinnä vain niiden lukujen valossa, jotka rahapaja on ilmoittanut toimittaneensa Suomen Pankkiin. Säilyneiden toimitusmäärien perusteella saadaan rahoille seuraava harvinaisuusjärjestys: 1876 (ei tiedossa), 1864 (104.000 kpl), 1868 140.000 kpl), 1869 (144.000 kpl), 1872 (200.000 kpl), 1907 (257.911 kpl), 1891 (282.136 kpl), 1889 (312.000 kpl), 1871 (320.000 kpl), 1892 (344.984 kpl), 1908 (353.436 kpl), 1866 (363.000 kpl) jne. Luvut, kertovat paljon, mutta niistä ei käy ilmi mitä vuosilyöntejä toimituseriin on kuulunut. Esimerkiksi vuoden 1865 valtavaan toimituserään (1.184.000 kpl) on melko varmasti sisältynyt myös edellisen vuoden leimoilla valmistettuja kappaleita, mikä merkitsee sitä, että 50-pennisen 1864 todellinen lyöntimäärä on paljon enemmän kuin tilastoissa mainitut 104.000 kappaletta. Vastaavasti vuotta 1866 koskeva luku (363.000 kpl) vaikuttaa liian suurelta kuvatakseen valmistusmäärää.
Harvinaisimmat vuosilyönnit
Vanhat huutokauppaluettelot ovat tärkeä lähde rahojen harvinaisuussuhteita tutkittaessa. Suomen Numismaattinen Yhdistys on järjestänyt maassamme kauimmin rahahuutokauppoja. Ensimmäinen huutokauppa pidettiin jo yhdistyksen perustamisvuonna 1914 ja säännöllinen huutokauppatoiminta alkoi vuonna 1947. Harvinaisimpia 50-pennisiä on ollut myytävänä SNY:n huutokaupoissa vuosina 1947-90 seuraavasti: 1876 (20 kpl), 1868 (180 kpl), 1866 (287 kpl), 1869 (346 kpl), 1872 (446 kpl), 1907 (513 kpl), 1871 (562 kpl), 1891 (590 kpl), 1889 (593 kpl) ja 1864 (634 kpl). Tilasto tukee vallitsevia käsityksiä parhaimpien vuosilyöntien harvinaisuusjärjestyksestä: vuosi 1876 on erittäin harvinainen, 1868 harvinainen ja 1866 melko harvinainen. Vertailun vuoksi mainittakoon, että 50 penniä 1876 (20 kpl) on selvästi harvinaisempi kuin 25 penniä 1876, joka on esiintynyt em. huutokaupoissa 52 kertaa. Vastaavasti 50 penniä 1868 (180 kpl) on hieman yleisempi kuin 25 penniä 1871 (163 kpl) ja 50 penniä 1866 (287 kpl) on yhtä yleinen kuin 25 penniä 1865 (287 kpl). Yllättävintä on ehkä se, että 50-penninen 1869 on paljon yleisempi kuin 50-penninen 1866 ja vuosilyönti 1864 on suorastaan hyvin tavallinen.
Suuri harvinaisuus
Keräilijöiden keskuudessa on jo kauan tiedetty, että 50 penniä 1876 on suuri harvinaisuus (Kuva 1). Vanhin rahasta tunnettu kotimainen huutokauppanoteeraus on lähes 77 vuoden takaa. Vuoden 1876 hopearahat ovat olleet ensimmäisen kerran myytävänä yhdistyksessämme 13.12.1915. Huutokauppaluettelossa 50-penniselle oli annettu lisämerkintä RR (erittäin harvinainen) ja 25-penniselle R (harvinainen). Normaalikuntoisesta 25-pennisestä maksettiin 5 mk (2020: 16 euroa), mutta hieman huonompikuntoinen 50-penninen jäi myymättä. Se meni kuitenkin kaupaksi seuraavassa huutokaupassa 14.2.1916 21 markalla (2020: 67 euroa). Molempien rahojen ostajana oli varianttien tutkijana tunnettu kapteeni C. A. R. Löfgren. Viisikymmenpenninen oli neljä kertaa arvokkaampi kuin kaksikymmentäviisipenninen. Hinnat eivät olleet kovin korkeita, mutta toisaalta on muistettava, että myydyt kohteet olivat vielä tuolloin käypää rahaa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että hyväkuntoisesta 50-pennisestä 1864 maksettiin 18.4.1917 pidetyssä huutokaupassa (Thorsten Waenerbergin kuolinpesä) vain 60 penniä.
Sotia edeltäneeltä ajalta tunnetaan vielä yksi huutokauppanoteeraus (13.10.1924 myytiin täydellinen 50-pennissarja 56 markalla (2020: 18 euroa)), mutta sen jälkeen saatiin odottaa vuoteen 1958, ennen kuin rahaharvinaisuus tuli uudelleen myyntiin. Keräilyharrastuksen kasvun myötä rahan esiintyminen on selvästi yleistynyt. Se on ollut yhdistyksemme huutokaupoissa 1950-luvulla 2, 1960-luvulla 5, 1970-luvulla 6 ja 1980-luvulla 7 kertaa. Suurin kerralla myyty määrä on ollut 3 kappaletta (17.4.1962), korkein saavutettu hinta 32.000 mk ja paras kunto 01 (13.3.1967). Loput 19 kappaletta ovat olleet enemmän tai vähemmän kuluneita (n. 1?-1+), mikä puhuu selvästi sen käsityksen puolesta, ettei raha ole ollut mikään erikoislyönti, keisarin heittoraha tms., vaan aivan tavallinen käyttöraha. Vuoden 1876 50-pennisen lyöntimäärää ei tiedetä, mutta on melko varmaa, että sitä on valmistettu enemmän kuin joissakin yhteyksissä arvellut 600 kappaletta. Vuosia 1947-90 koskevan huutokauppatilaston perusteella lyöntimäärästä voidaan tehdä arvio. Esiintymislukujen valossa 50-pennistä (20 kpl) olisi valmistettu yli puolet vähemmän kuin 25-pennistä 1876 (52 kpl) ja yli kolme kertaa vähemmän kuin penniä 1864 (64 kpl), jonka lyöntimäärän tiedetään olleen 30.000 kappaletta.
Keräilyarvot
Vakiintuneen hintatason mukaan 50 penniä 1876 (keräilyarvo 5 000 euroa yleisimmässä kuntoluokassa 1) on noin 30 kertaa arvokkaampi kuin muut 50-penniset yhteensä: 1868 (50 euroa), 1869 (25 euroa), 1866 (10 euroa), 1864 (10 euroa), 1872 (7 euroa), 1865 ja 1871 (3 euroa), 1874, 1889, 1891 ja 1907 (2-3 euroa / kpl) sekä loput (1-2 euroa / kpl). Luetellut hinnat tarkoittavat nimenomaan yleisintä kuntoa, ts. sellaista sarjaa, jossa vuodet 1865-68 ovat aivan kuluneita (kunto 2/1), 1864, 1869-76 melko kuluneita (1?-1), 1889-1907 vähän kuluneita (1-1 +) ja 1908-17 II kulumattomia (1 +-01 ). Pitkästä käyttöajasta johtuen vanhimmat vuosilyönnit ovat harvoin paremmassa kunnossa. Erityisen vaikeita kerättäviä ovat vuosilyönnit 1865, 1866 ja 1868, joissa vaakunapuoli on korkean reliefin vuoksi yleensä enemmän tai vähemmän kulunut. Harvoin tapaa kappaleita, joissa vaakunaleijona on vielä näkyvissä (kunto 1) ja vielä harvemmin sellaisia yksilöitä, joissa rahan korkein kohta, sydänvaakunan kruunu, on säästynyt kulumiselta (kunto 1 + tai parempi). Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa 50-penninen nälkävuodelta 1868. Se on ollut tarjolla SNY :n huutokaupoissa vuosina 1963-90 119 kertaa: 103 kpl oli huonokuntoisia, 15 kpl hyväkuntoisia ja vain 1 kpl loistokuntoinen.
Hyväkuntoisina harvinaisia
Hyväkuntoiset, erityisesti leimakiiltoiset rahat ovat kauniita ja arvokkaita, joten niitä kannattaa kerätä. Silloin on myös hyödyllistä tietää, mitkä vuosilyönnit ovat harvinaisia tässä kunnossa. Yhdistämällä SNY:n (1958-90) ja Holmaston (1978-90) huutokauppojen myyntimäärät saadaan hyväkuntoisille (kunto 1 +-01 tai parempi) 50-pennisille seuraava harvinaisuusjärjestys: 1868 (1 kpl), 1864 (2 kpl), 1876 (2 kpl), 1869 (5 kpl), 1874 (5 kpl), 1866 (7 kpl), 1907 (7 kpl), 1871 (9 kpl), 1872 (9 kpl), 1889 (17 kpl), 1865 (27 kpl), 1908 (37 kpl), 1892 (41 kpl), 1890 (51 kpl), 1893 (56 kpl) ja 1891 (70 kpl). Erittäin yleiset vuosiluvut 1911 ja 1914-17 on jätetty tilaston ulkopuolelle.
Huomio kiinnittyy siihen, että vuosien 1868 ja 1864 50-penniset ovat yllättävän harvinaisia leimakiiltoisina. Edellisestä on vain yksi ainoa noteeraus (SNY 23.3.1975, kunto 01 pieni metallivika, lähtöhinta 1.000 mk, myyntihinta 3.150 mk, 2020 rahassa 4 400€) ja jälkimmäisestä kaksi (SNY 16.3.1964 ja Holmasto 4.4.1981). Todettakoon kuitenkin, että hyväkuntoisista kappaleista on muutamia muitakin havaintoja. Esimerkiksi Stipendirahaston huutokaupassa 20.11.1983 myytiin loistavat kappaleet: 1864 (kunto 01, hinta 1.700 mk eli 652€) ja 1868 (1+/1+-01 kaunis sinertävä patina, 4.0S0mk eli 1 550€). Hienot yksilöt sisältyivät myös siihen Suomi-kokoelmaan, joka myytiin yhtenä kokonaisuutena Kari Välimäen kirjallisessa huutokaupassa 9.9.1987. SNY:n huutokaupassa 398 23.4.2016 myytiin 50 penniä 1868 ex Lindberg kuntoluokassa 1+-01 (Kuva 2) hintaan 780 euroa (+huutomaksu).
Leimakiiltoinen 50-penninen 1876 on esiintynyt julkisissa myynneissä kahdesti, molemmilla kerroilla yhdessä loistokuntoisen 25-pennisen 1876 kanssa – parin esiintyminen merkitsee yleensä sitä, että rahat ovat peräisin jostakin vanhasta kokoelmasta. Ensimmäinen pari myytiin SNY:ssä 13.3.1967 4.510 markalla (7 700 euroa) lähtöhinnan oltua 4.000 markkaa; 50-penninen päätyi sittemmin KOPin kokoelmaan. Toinen pari oli tarjolla Holmastolla 11.10.1986 (lähtöhinta 82.000 mk) ja siitä maksettiin 83.000 mk (27 000 euroa). Keväällä 1992 yhdistyksessämme myytiin neljä paria kulumattomia (mutta puhdistettuja ja kaikissa juotosjälki) 25-ja 50-pennisiä 1876, jotka ovat peräisin Haminan kadettikoulun entisen juhlasalirakennuksen perustuksista (ks. Tiedotuslehti 2/91, s. 23.). Nämä kiinnostavat rahat eivät ole mukana tässä kirjoituksessa käytetyssä tilastossa. Lopuksi kannattaa vielä painaa mieleen vuosilyönnin 1907 harvinaisuusluku (7 kpl).
Kiinnostavia variantteja
Vuoden 1876 50-pennisen hankkiminen jää useimmille keräilijöille haaveeksi. Onneksi 50-pennisistä löytyy muutakin kerättävää, joka ei liiemmin rasita kukkaroa. Sopivaa ajanvietettä on esimerkiksi erilaisten varianttien ja poikkeamien etsiminen. Vuosilyönneistä 1864-71 tavataan runsaasti erilaisia poikkeamia, jotka ilmenevat vuosiluvun numeroiden asentojen ja sijainnin vaihtelussa. Nämä punssauksesta aiheutuneet erikoisuudet ovat kiinnostavia, mutta ne eivät vaikuta erityisemmin keräilyarvoon. Vuodelta 1914 on olemassa myös sellaisia kappaleita, joissa vuosiluvun viimeisen numeron asentoa on suoristettu, ns. uudelleenkaiverrettu ”4” (SNY 332.2, kuva 3). Variantin arvo on 10 euron paikkeilla.
Kaiverruseroihin perustuvat variantit ovat kiinnostavia. Vuoden 1872 50-pennisestä tunnetaan kaksi erilaista tunnuspuolta. Vaakunan muotoilussa ja kohdistuksessa on pieniä eroja. Variantin määrittäminen käy helposti sydänvaakunan kruunun avulla. Kruunuun sijoitettu pienen pieni kaksoiskotka erottuu epäselvänä kuviona kuluneissakin kappaleissa ns. jalokivikruunu-tyypissä (SNY 321.2). Sen sijaan tavallisemmassa versiossa kruunun pinta on sen verran koholla. että em. kuvio näkyy vain loistokuntoisissa kappaleissa. Jalokivikruunu-tyyppi -nimitys on sikäli epäonnistunut, että toisessakin tyypissä on jalokiviä (myös kruunun alaosassa!) – on näistä kahdesta muunnoksesta selvästi harvinaisempi. Sen keräilyarvo on suunnilleen kaksinkertainen. Loistokuntoiset kappaleet lienevät hyvin harvinaisia (ei noteerauksia aiemmin mainitussa huutokauppatilastossa). Vaakunapuolen muuttuminen näkyy hyvin vuosien 1892-93 50-pennisissä. Molemmista vuosilyönneistä tavataan sekä vanhaa (tyyppi l) että uutta vaakunamallia (tyyppi II). Tyyppi I (tiheäjuovainen vaakunakilpi ja suuri lenkki leijonan kaksihaaraisessa hännässä) esiintyy vuosilyönnissä 1892 (SNY 327.1) melko harvoin (keräilyarvo 5 euroa) ja 1893 (SNY 328.1) harvoin (20 euroa). Tavallista parempikuntoiset yksilöt maksavat paljon enemmän. Huutokauppatilaston mukaan 1892 I-tyyppiä on esiintynyt aina silloin tällöin leimakiiltoisena (esimerkiksi Holmasto 7.4.1984, 460 mk eli 165 euroa). Vuoden 1893 I-tyypistä ei ole noteerauksia, joten se on hyvin harvinainen huippukunnossa.
Vuodelta 1889 tunnetaan muutamia peilikiiltoisia kappaleita, joissa on käytetty vuosien 1892-1917 vaakunamallia (harvajuovainen vaakunakilpi ja pieni lenkki leijonan kaksihaaraisessa hännässä, SNY 324.2, kuva 4). Näitä arvoituksellisia II-tyypin rahoja on pidetty jälkilyönteinä. Tällainen yksilö myytiin Holmaston huutokaupassa 16.4.1988 5.600 markalla eli nykyrahassa 1 800 eurolla (lähtöhinta 3.800 mk).
Alkuperäisen artikkelin kirjoittamisen jälkeen on löytynyt joitain uusia variantteja. Yksi mielenkiintoisimmista on 50 penniä 1916 ”rataskuvio vaakunakotkan kaulan vasemmalla puolella”, kuva 5. Variantti on hyväkuntoisena (1+ tai parempi) saanut hyviä, yli 100 euron noteerauksia huutokaupoissa.
Uusi havainto
Kansallismuseon rahakammion kokoelmia on käytetty tutkimusaineistona tätä artikkelisarjaa tehtäessä. Yllätys oli melkoinen, kun havaittiin, että museossa olevissa Helsingin yliopiston sekä assessori Gustaf lgnatiuksen (k. 1931) kokoelmissa on kummassakin peilikiiltoinen II-tyypin 50-penninen vuodelta 1889. Rahaharvinaisuuden sisältyminen yliopiston kokoelmaan merkitsee sitä, ettei rahaa ole voitu valmistaa vuoden 1894 jälkeen. Kokoelman luettelon mukaan yliopisto vastaanotti nimittäin mainittuna vuonna rahapajasta näytteet kaikista siellä vuodesta 1883 alkaen lyödyistä mitaleista ja rahoista. Saanti käsittää mm. viisi erilaista 50-pennistä, yhden kappaleen kutakin vuotta. Merkille pantavaa on se, että peilikiiltoiset vuosilyönnit 1892 ja 1893 ovat myös II-tyyppiä. Rahapajan toimitus perustui asetukseen. Tuukka Talvio pitää mahdollisena, ettei rahapajalla ollut toimitushetkellä enää näytekappaleita kaikista rahoista, vaan sen oli valmistettava uusia kappaleita puuttuvien tilalle. Tällöin on voitu lyödä esimerkiksi uusi 50-penninen 1889 käyttämällä uutta vaakunamallia. Peilikiiltoiset kappaleet kertovat huolellisesta valmistuksesta ja niiden esiintyminen yksityiskokoelmissa viittaa siihen, että rahoja on tehty samalla useampiakin. Nykytiedon mukaan 50 penniä 1889 tyyppiä II tunnetaan noin kymmenen kappaletta. Hintataso on pysynyt korkeana. Rahan keräilyarvo noin 3000 euroa.
Teksti perustuu Numismaattisessa Aikakauslehdessä 4/1992 olleeseen artikkeliin, ja sitä on sen jälkeen päivitetty.