Tarkkasilmäiselle ja yksityiskohdista kiinnostuneelle numismaatikolle metallirahoista löytyvien eroavaisuuksien etsiminen ja löytäminen voi olla koko harrastuksen mielenkiintoisin osa-alue. Löydetyt muunnokset ja poikkeamat voivat harvinaisuudestaan sekä muiden keräilijöiden kiinnostuksesta johtuen olla myös merkittävän arvokkaita. Siksi rahan tarkempi tutkiminen paljaalla silmällä tai tarkemmin luupilla voi maksaa vaivan ja johtaa yllättäviin löytöihin. Muunnoksien ja poikkeamien syntymistavat on kuitenkin kaikkien hyvä tuntea, koska syntymistapa vaikuttaa suoraan rahan keräilyarvoon.
Suomen metallirahoja on vuodesta 1864 lähtien valmistettu Suomen rahapajassa. Rahojen valmistamiseen tarvitaan erikoistyökaluja sekä laitteistoja. Alkuperäisleimasimeen eli matriisiin on kaiverrettu (nykypäivänä digitoitu, katso kuva alla) kuva rahasta. Punssia käytetään matriisin ja leiman välivaiheena. Rahan leimaustyökalu (=meisti) syntyy, kun punssi puristetaan leimaustyökalun päähän. Kaikki työkalut (matriisi, punssi ja leima) karkaistaan kuumentamalla ja sitten nopeasti jäähdyttämällä. Rahat lyödään leimaamossa, jossa lyödystä raha-aihiosta syntyy nimellisarvoinen kolikko. Rahapajan mukaan nykyisten suomalaisten eurokolikoiden leiman kestoikä vaihtelee rahasta ja sen materiaalista riippuen tyypillisesti 200 000 – 1 miljoonan välillä. Kuvassa 2 on kuva esimerkit matriisista, punssista ja leimasta. Tässä artikkelissa käytetään jatkossa leimasta pääsääntöisesti vaihtoehtoista termiä meisti, joka on terminä vakiintunut numismaatikkojen käyttöön.
Rahan muunnoksesta käytetään myös alkuperältään ruotsinkielistä nimeä variantti. Variantti nimen käyttö on vakiintunut numismaatikkojen kielessä kuvaamaan erilaisella meistillä löytyjä rahoja, virheellisyys tai poikkeama termiä käytetään puolestaan joko meistin valmistuksessa tai lyöntiprosessin aikana tapahtuneista poikkeamista. Tyypillisesti variantit on syntymistavastaan johtuen virheellisyyksiä suositumpia keräilykohteita, ja näinollen myös saavat korkeamman keräilyarvon. SNYn Keräilijän oppaan pääluettelo-osassa käytetty numerointi on myös varattu vain varianteille, virheellisyydet sekä muut poikkeamat eivät saa omaa SNY numeroa vaan tyypillisesti listataan erikseen.
Variantit
Metallirahassa oleva eroavaisuus voidaan luokitella variantiksi, kun se on lyöty tai leimattu osittain erilaisella meistillä. Erilaisella meistillä lyödyiksi eli näinollen varianteiksi luokitellaan seuraavat eroavaisuudet:
- eri rahamestarin nimikirjain (kuten 20 markkaa 1912 L ja S sekä 200 markkaa 1958 H ja S)
- uudelleenkaiverrukset meistissä (kuten uuden vuosiluvun kaivertaminen vanhan päälle, esimerkiksi 1 penni 1866, jossa 6 on stanssattu 5:n päälle)
- meistissä olevat erot kuvioissa (kuten 20 markan lyhyet ja pitkät oksat vuodelta 1954)
- meistissä olevat erot sijoittelussa (kuten 1 markka 1872 Ä-kirjaimen sijoittuminen suhteessa reunapisteisiin), kuitenkin niin että sijoittelun erot ovat johtuneet meistieroista eikä eri leimojen käytöstä rahaa lyötäessä.
- syrjärihlauksien erilaiset kuviot tai merkit (esimerkiksi 1 markka 1864 vanhan ja uuden mallinen rihlaus, katso kuva alla).
Lisäksi varianteiksi on luokiteltu myös seuraavat erikoistapaukset:
- päällelyönti, jossa tarkoituksellisesti hyödynnetty aiempaa jo lyötyä rahaa ja johon aiemmin lyödyn rahan piirteitä on jäänyt osittain mukaan (1 markka 1928-1930 päällelyönti vuoden 1921-1924 ”hevosmarkoista” valmistettujen aihioiden päälle).
- eri metalliseoksesta valmistetut rahat saman vuoden aikana, ilman että rahan seosta on virallisesti vaihdettu. Metalliseoksien ero tulee olla riittävän suuri ja havaittavissa (kuten 5 markkaa 1946 alumiinipronssista messinkiin).
Seuraavia erikoistapauksia ei myöskään tulisi luokitella varianteiksi:
- rahamestarin nimikirjain on voitu lyödä erillisellä leimalla jälkikäteen, joka on voinut johtaa nimikirjaimen erilaiseen sijoittumiseen rahassa. Nämä eri sijoittumiset eivät kuitenkaan ole variantteja (kuten 1 markka 1915 S-kirjaimen sijoittuminen), koska alkuperäinen leima ei ole erilainen. Nämä rahat eivät ole varsinaisia virheitäkään ellei ero ole suuri, luontevin termi voisi olla poikkeama.
- harmaalle alueelle menee myös autonomian ajan metallirahoissa näkyvät vuosiluvun viimeisten numeroiden kasvaneet välit, siirtymiset tai vinous. Sen aikaiseen rahojen valmistusmenetelmään saattoi kuulua vuosiluvun viimeisten numeroiden lyöminen eri leimalla, niin että varsinaisesta päämeististä viimeisten numeroiden paikka oli jätetty tyhjäksi. Näinollen erillisenä työvaiheena lyöty numero on voinut osua hiukan eri kohtaan tai se on voitu lyödä vinoon. Tässäkin tapauksessa poikkeama termin käyttö voi olla luontevinta, ja meistin samanlaisuudesta johtuen variantista ei kuitenkaan olisi kyse. Kuvassa 4 on esimerkki 20 markan raha vuodelta 1879, jossa vuosiluvun toiseksi viimeinen numero on vinossa.
- metallirahojen syrjäkirjoitukset (tai kuviot, jos ne eivät ole alunperin symmetrisiä) syntyvät valmistusteknisistä syistä arvopuolelta katsottuna joko oikeinpäin tai väärinpäin. Koska valmistuneiden rahojen määrä molemmissa kategorioissa on suunnilleen yhtä suuri ja käytetty työkalu on sama, ei kyseessä kuitenkaan ole variantti. Oikeampi ilmaisu voisi olla syrjä(kirjoitus) oikeinpäin (arvopuolelta katsottuna) ja syrjä(kirjoitus) väärinpäin. Sinällään eri syrjäpuolisuuksien keräily niissä rahoissa, joihin ne syntyvät (kuten 2 € rahat), voi olla mielenkiintoinen lisähaaste jo kohtuullisen täydellisen kokoelman keränneelle. Erillistä numismaattista arvoa niillä ei kuitenkaan ole.
SNY numeroinnissa eri variantit saavat erilaisen hieararkisen alanumeron, esimerkiksi yllämainituista 200 markkaa 1958 H-kirjaimella on SNY numero 653.1 ja S-kirjaimella se on numero 653.2. Suomalaisissa kolikoissa on käytetty kirjaimia ilmaisemaan kolikon lyöntiaikaista rahapajan johtajaa. Tämä niin sanottu rahamestarin merkki tai leima tulee rahapajan johtajan sukunimen alkukirjaimesta. Allan Soiniemestä tuli vuonna 1958 rahapajan johtaja kesken vuoden, ja hän seurasi työssään Peippo Uolevi Hellettä. Johtuen noin 50-kertaa pienemmästä lyöntimäärästään, rahamestarin S-kirjaimellinen (Soiniemi) 200 markka vuodelta 1958 raha onkin noin 100 kertaa arvokkaampi kuin H-kirjaimellinen (Helle) raha. Varianttien tutkiminen ja tunnistaminen on näinollen keräilijälle hyvinkin olennainen taito. Molemmat 200 markan rahat voi tunnistaa kuvan 5 perusteella.
Jälkilyönnit variantteina
SNY Keräiljän oppaan alanumerot on annettu lähinnä varianteille. Sen lisäksi SNY numerointiin on otettu mukaan myös joitain jälkilyöntejä 1800-luvun 25-ja 50 pennin hopeisista metallirahoista, joista samalla vuodelta on olemassa myös virallisesti julkaistu raha. Seuraavat SNY numeroidut metallirahat kuuluvat jälkilyöntien kategoriaan ja eivät ole alkuperäisesti varsinaisia variantteja:
- 25 penniä 1872 (271.3) ja 1898 (280.3). Molemmissa vuosiluvuille epätyypillinen harvajuovainen vaakuna (vuoden 1872 raha on tunnuspuoleltaan tyyppiä 1913-1917 ja vuoden 1898 tyyppiä 1906-1910).
- 50 penniä 1889 (323.2). Rahassa on uudenmallinen sydänvaakuna (tyyppi 1892-1917)
Kuvassa alla on 50 pennin 1889 jälkilyönti. Ylläolevat jälkilyönnit ovat kaikki peilikiiltoisia (prooflike), ja niiden tarkasta syntyhistoriasta ei ole täyttä varmuutta. Ensimmäisiä merkintöjä näistä jälkilyönneistä löytyy 1950-luvun ja 1960-luvun vaihteesta SNY:n pitkäaikaisen jäsenen johtaja Axel Ifströmin mittavan kokoelman tullessa myyntiin. Ensimmäisen artikkelin rahoista kirjoitti Klaus Selinheimo vuonna 1972, ja asiaa on täydentänyt muun muassa Hannu Männistö 1990-luvulla. Samassa Ifströmin rahakokoelmassa näiden 25-pennisten lisäksi oli mukana myös 2 markkaa 1867 eri meistillä lyöty jälkilyönti, joka heikosti lyötynä näytti kuluneelta, mutta tarkemmin rahaa tutkittua olikin täysin leimakiiltoinen.
Eräiden arvioiden mukaan nämä rahat voivat olla aikoinaan tilaustyönä tehtyjä. Venäjällä 1800-luvulla ruhtinaat saattoivat tilata rahapajoista haluamiaan rahoja. Nikolai I:n pojan suuriruhtinas Georgi Mihailovitsh Romanovin (1863-1919) tiedetään tilanneen rahapajasta rahoja vuodesta 1893 1900-luvun alkupuolelle saakka. Rahat tilattiin viitenä kappaleena peilikiiltoisina ja jos niitä ei riittävän laadukkaina vanhemmissa rahoissa ollut jäljellä, ne saatettiin myös varten vasten valmistaa jälkikäteen niillä välineillä, jotka silloin olivat kohtuudella saatavilla (tämä voi selittää myöhempien vuosien meistien käytön). Mihailovitsin peilikiiltoinen kokoelma on nykyään Amerikan kansallismuseossa Washingtonissa. On myös huomattava, että kun rahoja lyötiin ruhtinaille, on niiden ylimääräisiä kappaleita voinut jäädä rahapajaan, josta ne ovat myöhemmin voineet päätyä muillekin keräilijöille. Rahapajan muuten tarkassa kirjanpidossa tästä ei kuitenkaan ole merkintöjä. Jälkimarkkinoilla näiden leimakiiltoisten rahojen arvot ovat olleet tuhansia euroja, ja vanhin niistä on saavuttanut jopa yli kymmenen tuhannen euron myyntihinnan. Määritelmällisesti jälkilyönnit eivät ole koerahoja eivätkä työnäytteitä. Koska näiden rahojen syntyhistoriasta ei ole täyttä varmuutta, voidaan rahojen säilyttämistä luettelon pääosassa ja listaamista omalla SNY alanumerollaan pitää perusteltuna.
Teksti pohjautuu SNY:n Keeräiljän oppaassa 2020 julkaistuun artikkelliin.